Niin, siinähän se kysymys. Uskotko sinä, että on olemassa maailma, jota ei voi varsinaisesti nähdä, mutta jonka voi tuntea? Minä uskon.
Nämä ovat sellaisia asioita, joista ei varsinaisesti tule koskaan keskusteltua missään illanistujaisissa tai vanhempainilloissa, sillä noin yleisesti ottaen henkimaailman asioita pitää monikin pelkkänä huuhaana. Enkeleitä näkeviä ja tuonpuoleisesta viestejä vastaanottavia ihmisiä katsellaan alta kulmien ja mietitään onko se nyt tosissaan, vai huijataanko minua. Hihhulin leiman saa helposti.
Huhuu, kuka siellä?
Oma uskomukseni henkimaailman olemassaolosta perustuu itse kokemiini ja lähipiirissä koettuihin asioihin. Uskon vahvasti, että osa ihmisistä on vastaanottavaisempia. Jotkut eivät koe koskaan mitään ns. yliluonnollista ja heidän voi olla kaikkein vaikeinta ottaa toisten kertomuksia tosissaan.
Äitini puolen suku tuntuu olevan jotenkin herkempää henkimaailmalle ja kaikenlaisille ennustuksille. Nuoruudessa istuin kiinnostuneena kuuntelemassa muisteloita nähdyistä poisnukkuneista. Rakkaista, jotka ilmaantuivat kuolemansa jälkeen istumaan sängyn laidoille tai seisomaan ulko-oville. Ikään kuin näyttääkseen rauhansa ja hyvän olonsa. Että tänne jääneet lähimmät tietäisivät kaiken olevan hyvin ja saisivat rauhan hekin.
Muistan kertomukset talosta, jossa kuului askeleita vintin portaissa ja sen jälkeen ulko-oven pamaus, mutta ketään ei näkynyt. Saman talon vintillä kävi joskus kamala myllerrys. Kuin joku olisi heitellyt tavaroita ympäriinsä. Kaikki oli kuitenkin paikoillaan, kun äänet loppuivat ja talon väki uskaltautui paikalle katsomaan.
Tuossa talossa tapahtui paljon kaikenlaista outoa ja moni pääsi niitä juttuja todistamaan. Äitini siskoineen puhuikin aina kummitustalosta.
Mummoni näki puolestaan unessaan kuolinpäivänsä. Tuona vuonna emme osanneet vain tulkita unta, mutta kummallisen oikeassa se oli. Pienestä saakka olen kuullut, että numeraalisilla unilla on jokin syvempi viesti. Että ne kannattaa laittaa muistiin. No, tämä oli sellainen ainakin.
Ensimmäinen unen osa ilmaantui mummolle kesäaikaan, jolloin hänen unessaan kävi outo kulkuri. Mies jätti eväspussin mummon eteiseen ja hävisi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Eteisen kello oli unessa yhdeksän.
Välissä kului useampiakin kuukausia. Sitten mummoni joutui sairaalaan sydämensä takia. Eräänä päivänä hän oli kertonut äidilleni, että nyt se kulkuri haki unessa sen eväspussin pois. Eteisen kello oli ollut kaksitoista. Mietimme äitini kanssa monena päivänä, mitä nuo luvut yhdeksän ja kaksitoista voisivat tarkoittaa.
Mummo menehtyi muutamien viikkojen kuluttua, päivän ollessa 9.12.
Itse koin eniten outoja juttuja sen jälkeen, kun esikoisemme syntyi. Haluan ajatella edelleen, että mieheni äiti, joka äkillisesti ja aivan liian aikaisin joutui täältä lähtemään, kävi vain katsomassa ainokaista lapsenlastaan.
Näistä tuolloin käyneistä tapauksista muistan parhaiten seuraavan.
Luin illalla makuuhuoneen sängyllä kirjaa. Vauva nukkui jo viereisessä huoneessa. Vauvan huoneen edestä lähti käytävä suoraan keittiöön ja keittiön vieressä sijaitsi meidän vierashuone, jossa mieheni oli tietokoneella.
Kuuntelin siinä lukiessani hiljaisia askeleita, jotka lähtivät vierashuoneesta ja kulkivat keittiön kautta vauvan huoneen ovelle. Siihen ne pysähtyivät ja lähtivät hetken kuluttua takaisin keittiöön. Ajattelin, että mieheni siellä haki jääkaapilta jotakin ja kävi samalla katsomassa vauvan.
Noin vartin päästä mieheni tuli makkarin ovelle. Kysyin, oliko vauvalla kaikki hyvin. Hän sanoi, ettei ole käynyt katsomassa, mutta menee sinne seuraavaksi.
Nostin katseeni kirjasta ja sanoin, että hänhän oli hetki sitten kävellyt keittiössä. Mieheni kertoi, ettei ollut liikkunut viimeiseen tuntiin mihinkään. Hän sen sijaan oli luullut, että minä kävin jääkaapilla, kun oli kuullut keittiöstä hiljaisia askeleita.
Arvatkaa nousiko viileä olo selkärankaa pitkin tämän jälkeen?
Kylmiä väreitä
Seuraava tarina ei liity millään tavalla yliluonnolliseen, mutta pelästytti tällaisen mielikuvitusrikkaan ihmisen melkein paniikkiin.
Tiedättekö leffan Ring? Oli muuten viimeinen kauhuleffa, jonka katsoin. Niin syvä pelon tunne siitä jäi, etten ole sen koommin uskaltanut kauhuelokuvaa valita.
Leffan juoni on lyhyesti seuraavanlainen:
Ihminen katsoo elokuvan, jossa joku nousee kaivosta. Tämä mysteerityyppi alkaa kävellä hiukset silmillä kameraa kohti. Hänen päästessään noin puoleenväliin matkaa, leffa loppuu siihen. Hetken kuluttua soi puhelin. Sieltä kuuluu vain lause: ”Seitsemän päivää”.
Seitsemän päivän kuluttua telkkari käynnistyy itsekseen ja kaivosta noussut tyyppi kävelee lähemmäs kameraa. Kun hän pääsee perille, astuu hän vettä valuvana ruudun läpi katsojan olohuoneeseen, tappaakseen tämän. Hiukset väistyvät kasvoilta, jotka ovat aivan kamalan pelottavat.
(Kuka näihin kauhuleffoihin muuten saa ideat? Välillä niiden juonet ovat aika omituisia, joskus jopa sairaalloisia).
Katselin siis juuri tämän leffan eräänä pimeänä iltana. Ja vielä suurimmaksi osaksi yksin. Osan kauhuissani sormien välistä kurkkien.
Muutamien viikkojen kuluttua, aamuyöllä, heräsin kummalliseen loimotukseen. Meidän makkarin ovea vastapäätä oli olohuoneessa televisio, joka oli käynnistynyt omia aikojaan.
Kyseessä oli joku digiboksiin liittyväinen juttu, mutta voitte arvata mikä kuva mulla nousi ekana mieleen, kun heräsin keskeltä unta sellaiseen tilanteeseen. Olin varma, että nyt se tyyppi seisoo meidän olohuoneessa, kun mennään katsomaan. Aivan järkky hetki.
Rinnakkaismaailma
Mun ei tarvitse enää miettiä uskonko yliluonnolliseen. Tiedän uskovani, sillä omia ja läheisten ihmisten kokemuksia asioista on useita. Kaikkea ei vain enää muista niin hyvin.
Tämän ”tiedon” vuoksi en myöskään katsele kummitusohjelmia, avaruusjuttuja, enkä ylipäänsä mitään, mikä voisi olla todellisuuden rajoissa. En myöskään ota koskaan pilkkopimeässä salamalla selfieitä, enkä mitään muitakaan kuvia. En ole varma haluaisinko nähdä sitä, mitä niissä saattaisi näkyä.
Elän siinä tietoisuudessa, että emme kulje täällä maan päällä yksin. Sanotaan heitä sitten aaveiksi, kummituksiksi, enkeleiksi, poisnukkuneiksi tai joksikin muiksi, he kulkevat toisinaan joukossamme, eikä heitä tarvitse pelätä.
Itse asiassa koko ajatus saattaa olla jossain määrin jopa lohdullinen. Ettei kaikki välttämättä päättyisikään kuolemaan.
Rakkaudella,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76