Olen muutaman kerran joutunut todistamaan elämässä, kun ihmiset katkaisevat välinsä loppuiäksi. Olen myös lukenut useista tilanteista, joissa katkeruus ja viha ovat jo niin suuressa mittakaavassa, että elämänsä jossain vaiheessa mitä läheisimmät ihmiset, eivät halua enää kuullakaan toisistaan. Ikinä.
Tätä kaikkea käännellessäni, mietin aina lopuksi yhtä asiaa. Kuka siinä voittaa?
Ylpeys (ja ripaus ennakkoluuloakin)
On tilanteita, joissa ei oikeasti pystykään odottamaan, että toinen antaisi anteeksi. Kun on tehty jotain niin kamalaa ja peruuttamatonta, ettei sitä voi millään enää taikoa olemattomiin. Kun on vahingoitettu toisen elämää, perusturvaa, koskemattomuutta tms. Silti olen lukenut tapauksesta, jossa vanhemmat antoivat anteeksi lapsensa murhaajalle, koska eivät halunneet katkeruuden syövän itseään lopun ikäänsä. Unohtaa he eivät tietenkään halunneet, mutta tahtoivat antaa tehdyn teon anteeksi.
Sitten on tapauksia, joissa taistellaan ihan typeristä asioista. On mielipide-eroja tai muuten näkemykset ovat liian kaukana toisistaan, eikä kumpikaan halua perääntyä piiruakaan omastaan. Useimmiten nämä asiat koskevat vielä jotain loppujen lopuksi aivan tyhjänpäiväistä juttua.
Siinä sitten viritellään ensin kunnon riita, jonka jälkeen lyödään kuuluisat viisi hirttä poikki ja sanotaan, ettei haluta nähdä toista enää koskaan. Se on aika kova uhkaus ja kertoo siitä, että ihmiseltä loppuivat sanat. Ja, että hänen omanarvontuntoaan on loukattu melkoisen paljon. Hän haluaa saada vastapuolelle myös samanlaisen olon – tunteen siitä, ettei tämä ole minkään arvoinen ja lyö pataässän pöytään. Ikuisen sellaisen. Parempi vaihtoehto olisi sanoa, että palataan asiaan myöhemmin, kun tunteeni ovat vähän tasaantuneet. (Mutta kuka siihen nyt pystyy keskellä riidan kiihkeintä tuoksinaa?)
Ihmissuhteiden katkaisut ovat usein pikaistuksissa tehtyjä päätöksiä ja niitä edeltävät yhtä pikaistuksissa puhutut sanat. Jos riita-asioissa olisi sääntönä, ettei saisi sanoa heti mitään, vaan pitäisi odottaa muutama päivä ja sitä ennen kirjoittaa vielä ajatuksiaan paperille, vältettäisiin monta suurempaa konfliktia.
Muutamien viikkojen kuluttua, monen riidan osapuolen mielessä kaihertaa harmi siitä, että tulikin sanottua niin. Kun niitä hemmetin sanoja ei saa enää otetuksi takaisin. Miksi nyt menin taas puhumaan ennen kuin mietin kunnolla. Ja eihän se taisteltu asia sen arvoinen ollutkaan. Silloin astuu näyttämölle yksi ihmismielen tarpeeton pahis – ylpeys.
Mieli tekisi soittaa ja sanoa, että mitä väliä – unohdetaan koko typerä riita. ”Mutta minähän en kumartele, enkä pyytele anteeksi. Toinen vielä äkkiä kuvittelee olevansa oikeassa. Ja miltä se näyttäisi, jos minä melkein anelisin tapaamista. Jos toinen ei haluakaan sovitella? Jos kääntää selkänsä? Nolaisin vain itseni. Ehei. Minä en tätä aloittanut. Mikään tästä ei ole minun syyni. Helvetti jäätyy ennen kuin minä menen selvittelemään asioita. Aivan sama, vaikka ei nähtäisikään enää koskaan.”
Niin. Tässä kohtaa kannattaisi toisinaan miettiä, onko kaikki todella sen arvoista? Elämä on hurjan lyhyt siihen, että antaa ylpeyden päättää elämänsä suuntaa. Samalla voi ajatella myös muita, sillä esimerkiksi sukulaisten väliset riidat vaikuttavat väistämättä myös heidän lähipiiriinsä. Ja ystävien riitojen jälkeen kenelläkään ei ole enää kivaa yhteisissä illanistujaisissa. Tai yksi porukasta on aina poissa.
Puhuminen on kultaa
Olen kautta elämäni miettinyt sitä, miksi ihmiset eivät puhu enemmän? Jos asiat ovat solmussa, onko parempaa tapaa selvittää niitä, kuin puhuminen? Ei kirjeillä, ei tekstiviesteillä, ei puhelimeen jätetyillä vihaisilla kommenteilla. Vaan puhumalla ihan kasvotusten. Tai vaikka puhelimitse, mutta kuitenkin puhumalla, sillä viesteissä voi tulla aina uusi väärinkäsitysten vaara.
Toinen asia on varma, että yksi ihminen ei voi riidellä. Riitaan tarvitaan aina kaksi ja kumpikin on vastuussa omasta osuudestaan. Ei voi siis ajatella, että en minä tätä aloittanut, enkä varmasti mene selvittelemään asiaa. Kun kummassakin päässä ajatellaan niin, sitä seisoo lopputulemana toisen haudalla selvittelemässä pahaa mieltään asiasta, jota ei ehkä silloin enää muistakaan.
Tiedän mistä puhun, sillä olen itse ollut jonkinlaisena (sivullisena) osallisena parissa tapauksessa, jossa sitä on joutunut nielemään ylpeytensä ja antamaan anteeksi asioita, jotka ovat sotineet todella pahasti omaa arvomaailmaani vastaan. Antamaan anteeksi asioita, jotka ovat loukanneet minua ja vielä enemmän läheistä ihmistäni. Olen kuullut näissä yhteyksissä myös puhuneeni juttuja, joita en ole puhunut ja tehneeni asioita, joita en ole tehnyt. Kolikolla on aina kaksi puolta. Jokaisen, joka joutuu osalliseksi tällaisiin välienselvittelyihin, pitäisi kuunnella molemmat puolet.
Jouduin käsittelemään itse edellämainittuja tapahtumia pitkään ja oikeasti nielemään monta kertaa sanoja, joita olisin halunnut vielä noiden asioiden tiimoilta nostaa esiin. Olen silti päättänyt, että koitan elää, kuten joitakin tapahtumia ei olisi olemassakaan. Vaikeaa se silloin tällöin on, mutta joidenkin ihmissuhteiden kohdalla sitä on pakko ajatella, että parempi laiha sopu, kuin lihava riita.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin sen huomaan, kuinka paljon haittaa katkeruus ja ylpeys saavat aikaan ihmisten elämässä. Ne ovat niin voimakkaita tunteita, että niille on vaikeaa antaa periksi. Jos antaa, sitä tuntee itsensä häviäjäksi, jota poljetaan ympäriinsä kuin lattiamattoa. Ihmisraunioksi, jota saa nöyryyttää mennen, tullen ja vielä palatessakin ja se antaa vain kaiken anteeksi.
Todellisuudessa ihminen, joka selvittelee solmut ja osaa anteeksiantamisen taidon, on sisältä mitä voimakkain. Katkeruus ja ylpeys eivät pääse tekemään tuhojaan hänen mielessään, eivätkä syömään hänen elämältään pohjaa.
Sanoilla on valtava voima
Nuorena olin ylpeä nopeasta mielestäni ja terävästä kielestäni. Olin tyytyväinen, jos sain toiselle jauhot suuhun ja ”voitin” sanasodan. Toisinaan rehvastelin poikaystävällenikin sitä, että osaan antaa sanan sanasta ja minua ei kyllä voita siinä lajissa kukaan. Hän kysyi, onko se sitten niin hienoa.
Tuo kysymys, ammatinvalinta ja hieman lisää ikää, saivat mielessäni aikaiseksi valtavan muutoksen. Yhtäkkiä halusinkin olla se, joka ei riitele kenenkään kanssa ja joka koittaa mieluummin olla hiljaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. Haluaisin olla elämässä mieluummin rauhanrakentaja, kuin riidankylväjä ja koitan opettaa lapsillenikin samaa.
Ja mitä tulee niihin riitoihin. Ne selvitetään aina. Sillä en halua koskaan seistä siellä haudan äärellä lausumassa asioita, jotka ylpeys salli sanoa liian myöhään.
Halaten,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76