Juhannus on ollut mulle aina vähän kaksijakoinen juhla.
Nuorena se merkitsi bileviikonloppua numero yksi. Kaverit kasaan ja suunta johonkin musatapahtumaan tai muihin juhliin. Silloin ei etsitty parhaita kokonkatsomispaikkoja, vaan tiirailtiin kivoja poikia.
Hieman vanhemmalle yrittäjäminälle juhannus oli puolestaan vain pitkä viikonloppu, joka hankaloitti keskikesän työvuorojen suunnittelua.
Kun lapset syntyivät, halusin opettaa heitä siihen, että elämässä kannattaa tarttua pieniinkin juhlanaiheisiin. Tämä muutti myös suhtautumistani juhannukseen, johon halusin alkaa luoda samanlaisia perinteitä, joiden seassa itse lapsena kasvoin.
Meidän juhannuksessa valvotaan pitkään (lasten eniten odottama osuus), tehdään mansikkakakku, haetaan vihdat saunaan ja kerätään juhannuskimppu tienvarsikukista.
Pelataan yhdessä korttipelejä yötä myöten, heitetään mölkkyä tai kisataan joukkueittain futisbiljardissa. Ja saunotaan. Välillä istutaan juttelemassa paljussa isommalla porukalla, juostaan hetken kuluttua järveen ja siitä jälleen takaisin saunaan.
Menneiden vuosien jusseista muistan poikkeuksellisuutensa vuoksi parhaiten sen, jonka istuin aattoillasta aamuseitsemään Taysin päivystyksessä odottamassa siskoani.
Hänellä oli syöpähoitojen sivussa noussut korkeahko kuume ja sitä selviteltiin erilaisin kokein. Sisko oli ottanut ajankuluksi mukaansa lehtiä ja pari kirjaa, joista minä kahmin oman osuuteni, kun hän lähti osastolle jonne minulla ei ollut asiaa. Hän piti alkuun mua ajantasalla tilanteestaan viestein, kunnes luuristani loppui akku. Sen jälkeen ei voinut muuta kuin lukea ja odottaa. Sekä katsella ympärilleen.
Uskokaa pois, kaikenlaista tulee nähtyä (ja kuultua) juhannusyönä ensiavun odotushuoneessa. Pokkarinkin ehdin lukea yön tunteina kannesta kanteen.
Toinen juhannus, joka kaivautuu ensimetreillä muistojen syövereistä oli mun ensimmäinen festarijussini. Tuolloin Hollolassa sijaitsevassa Messilässä järjestettiin ekat juhannusbileet ja me oltiin tietysti tyttöjen kanssa juhlissa mukana.
Muistan telttapaljouden, aurinkoisen ilman ja pitkän liudan mukavia ihmisiä. Paljon tunteita, lämpimiä pussijuomia, kuumia suuteloita sekä tähtiesiintyjä Pandoran. Voi sitä nuoruutta!
Ajatuksissani mielikuvat juhannuksesta ja sen yöttömästä yöstä ovat aina olleet kuin suoraan Martta Wendelinin tai Rudolf Koivun kesämaisemateoksista.
Keltaisenaan hehkuvia heinäpeltoja, uljaita koivuja sekä niittyjä täynnä kaikissa väreissä kukkivia kukkia.
Nuotiotulia ja kokkoja illan hämärässä. Tanssilavoja sekä kukkamekkoja. Saunan tulikuumista löylyistä järveen juoksevia, nauravia ihmisiä. Yhdessäoloa ja hyvää ruokaa.
Omassa lapsuudessani haettiin aina juhannuskoivut seisomaan etuoven portaiden pieliin. Isä sitoi ne narulla pysymään paremmin. Koivupuu näytteli pääosaa myös juhannussaunassa, jossa oli aina ihana tuoksu ja lauteet täynnä lehtiä vihtomisen jäljiltä.
Toisinaan käytiin juhannusajelulla, jolloin ”eksyttiin” usein jonkin tanssilavan ulkopuolelle. Siellä sitten istuttiin – vanhemmat etupenkillä ja me siskon kanssa takapenkillä – kuuntelemassa ja katselemassa ikkunat avoimina lavan meininkiä.
Grillimakkara tuoksui, musiikki raikasi, miesjoukot kävivät autojen takaluukuilla tyhjentämässä taskumattejaan ja naisväki lisäili huulipunaa ulkovessojen edustoilla. Kokko sytytettiin illan tummetessa. Tunnelma oli kaiken kaikkiaan välitön ja hilpeä. Mitä nyt muutama mies joutui välillä tappeluun keskenään.
Muistan myös hyvin meidän lapsuusjuhannuksen epätavallisen ”perinneruoan”.
Me ei syöty oikein koskaan mitään ns. roskaruokaa, mutta joka jussina isä kävi ostamassa meille paikalliselta kioskilta lihapiirakat. Minä tilasin omani aina kahdella nakilla ja ketsupilla. Jos joskus vielä tuota evästä syön, otan edelleen samat lisukkeet. En mitään muuta. Uskokaa tai älkää, ne lihikset olivat silloin seitkytluvulla meille lapsille kova ja odotettukin juttu.
Kun aikuisiällä ostettiin mieheni kanssa kesämökki, alettiin viettää yhä useampi juhannus siellä. Vanhempani sekä siskoni perheineen ovat juhlineet monesti kanssamme.
Ikimuistoisimmat mökkijuhlat olivat ehdottomasti isäni kuusikymmenvuotispäivät, jolloin aamuviideltä auringon noustessa, seisoimme aikuisten kesken pihalla, nostimme isälle maljat ja lauloimme hänelle Yölinnun ”Syntymäpäivän”. Hetki oli jotenkin tosi liikuttava ja kyyneleet kiiltelivät jokaisen meidän perheen naisen silmänurkassa. Lopuksi pyörähdeltiin vielä parit tanssit nurmikolla – lenkkarit ja kumpparit jaloissa.
Juhannus on kohta taas täällä. Tänä vuonna se saa jälleen yhden muodon lisää, kun lauantai menee leipomispuuhissa. Meidän esikoinen pääsee ripille ja konfirmaatio on heti jussin jälkeisenä sunnuntaina. Taas siis yksi liikuttava ja eri tavalla koskettava juhannusviikonloppu tulossa muistoihin liitettäväksi.
Halauksin, Emppu
(Postaus julkaistu osittain samana vuonna 2020).