Käytiin matelijanäyttelyssä.
Kunnostauduin kiljaisemalla jo kassalla, jossa sain kurkata myynnissä olevaan pieneen puiseen rasiaan. Kun kantta ehti raottaa hieman, alkoi sen alta kiemurrella ulos minikokoinen lelukäärme. (Uskokaa pois, se näytti tosi aidolta). Vaikka pelästyin sitäkin tosi paljon, olisi omalta kannaltani ollut tarantellan karvainen jalka vielä pahempi vaihtoehto. En ehkä olisi sen jälkeen mennyt enää koko saliin.
Yllätyin, koska inhon sijaan tunsinkin noita lemmikkikäärmeitä kohtaan ennemminkin kunnioitusta. Ja hyvin, hyvin suurta ihmetystä.
Käärme on eläin, jota ei (onneksi) juuri koskaan tule luonnossa nähtyä ihan lähietäisyydeltä. Ja jos niin tapahtuisi, sitä ei sittenkään ehtisi kaiken kiljumisen ja pakopaniikin keskellä tarkastella paremmin. Siksi olikin niin kiehtovaa saada nähdä tämä pelottava eläin turvallisesti seinän takaa, vaikka kolikon toinen puoli jankkasi päässäni, ettei yksikään luontokappale kuulu vankeuteen.
Uteliaana kiertelin terraariolta toiselle ja aivan lumouduin valtavankokoisen, kellertävän Tiikeripytonin kohdalla. Se oli hyvin aktiivinen ja kiersi koko ajan verkon takana päästä päähän. Hitain liikkein se kohosi verkkoseinää pitkin korkeammalle ja kieli lipoi tulijoiden suuntaan koko ajan.
Jännittävin hetki koitti, kun eräs näytteilleasettajista nosti tuon pytonin häkistä etuseinän pois. Hän pyysi ihmisiä jonoon koittamaan, kuinka monta aikuista tarvitaan tuon jättiläisen kantamiseen. Muistaakseni heitä oli viisi. Ja tuo yksilö kasvaa kuulemma vielä puolet lisää!
Kahdessa terraariossa, joita hieman karsastin, roikkui seinustalla ehkä eniten kammoamani eläin. Tarantella.
Inhoan jo tavallisia hämähäkkejä, mutta miksi, voi miksi joillakin lajin edustajilla pitää olla vielä kauhistuttavat, pitkät, karvaiset jalat? Kun ne luontodokkareissa nousevat vielä saalistaessaan seisomaan takajaloilleen, ne näyttävät vielä järkyttävämmiltä.
Uskon, että mun hämähäkkipelkooni (eli araknofobiaan) on syynä lapsuudessani tapahtunut kohtaaminen lukin kanssa.
Olin kuuden vanha ja menossa nukkumaan. Nojasin sänkyni päätyyn ja luin kirjaa, kunnes yhtäkkiä kesken hyvän tarinan, päätti pitkäkoipinen hämis laskeutua suoraan silmieni edestä kirjan aukeamalle.
Jestas kuinka lujaa kirkaisin. Äitini sanoi heittäneensä pelästyksestä kutimensa olohuoneen nurkkaan, eikä tiennyt miten nopeimmin olisi lähtenyt katsomaan, mikä mulla oli hätänä. Kun hän saapui ovelleni, hämähäkkiä ei enää näkynyt, mutta itse olin varma, että se vaanii vielä jossain sängyn alla ja tulee takaisin, kun tilanne rauhoittuu.
Siitä päivästä lähtien, olen kammonnut hämähäkkejä.
Vielä kolmekymppisenä hypin seinille, jos vaikka vessan tai kylppärin seinällä oli ihan pieni hämis tai pikku lukki käveli vastaan keittiön lattialla. Yksikään pitkäkoipi ei saanut silloin armoa.
Sitten me muutettiin keskelle ei mitään.
Tänä päivänä alue on täynnä taloja, mutta silloin ympärillä oli vain vanhaa niittyä ja ikivanhoja rakennuksia. Kun niitä alettiin tonttimyynnin takia purkaa, menettivät siellä pesineet hämähäkkiklaanit kotinsa. Tuntuu, että ne kaikki suuntasivat lähimpään (eli meidän) taloon uusia suojia etsimään.
Voi jestas, kuinka meillä oli jos minkälaista hämistä! Kun aamulla avasi vessan oven, roikkui yksi seinällä ja toinen nousi lavuaarista. Lattiakaivosta niitä tunki useinkin sisälle. Ja jokainen oli erinäköinen. Kaislikon läheisyys poiki pihamaalle vielä uuden, muita isomman tuttavuuden – rantahämähäkin.
Alkuun olin aivan paniikissa ja hiippailin uudessa talossa aina varoen vessaan ja keittiöön. Ajan myötä aloin kuitenkin tottua pienempiin hämähäkkeihin. Ja kun taloja alkoi tulla ympärille lisää, hävisivät hämikset suurimmaksi osaksi johonkin maan rakoon.
Nyt jos näen hämähäkkejä, annan niiden usein mennä.
Käteeni en niitä edelleenkään ottaisi mistään hinnasta ja tarantellan kaltaiset karvajalat saavat selkäruotoon yhä kylmänväreet. Mutta toivon, että suurin paniikki on viimein alkanut laantumaan.
Eikä siihen mennyt kuin neljäkymmentä vuotta.
Halaten, Emppu