Seison harmaan hautakiven vieressä kuuntelemassa papin puhetta. Konekirjoitettu tekstiliuska hänen virsikirjansa välissä on lyhyt ja sisältää paljon yleistyksiä. Itse asiassa puhe voisi olla ihan kenestä tahansa ihmisestä, josta kenelläkään ei ole mitään sanottavaa. Ainakaan mitään hyvää sanottavaa. Katselen, kun tuuli kuljettaa kahta vaahteranlehteä. Ne pyörivät ensin villinä punaisen ja keltaisen sekamelskana viileässä, syksyisessä ilmassa, kunnes…
Lumikki oli polvillaan keittiössä ja hankasi kiukkuisena kurajälkiä olemattomiin. Hemmetin lankkulattia, hän puhisi jo kolmannen kerran. Timanttilaikka siihen purisi kaikkein parhaiten. Ei tämä Nuhanenän vanha räkärätti joka hänelle oli annettu pesuliinaksi. Lumikki oli nähnyt päiväunia kunnon mopista ja tiskiharjasta jo pitkään, mutta kääpiöt olivat oikeita pihipukkeja. Hän siis pesisi ensin tämän lattian ja pyöräyttäisi sen…
Se, joka väittää kirjoittamista helpoksi hommaksi tai puuhasteluksi, voi painua mielipiteineen niin kauas, kuin lentämällä pääsee. Kirjoittaminen on täyttä työtä, joka vie mehut ihmisestä siinä, missä muukin aivotyö. Olen itse kirjoitellut blogia nyt kaksi vuotta, enkä tee sitä edes työkseni. Mua eivät siis paina deadlinet, ansionseurannat eivätkä kaupalliset yhteistyöt. Mun ei tarvitse paniikissa luoda tekstiä…