Heräsin lauantaiaamuna vasta kymmeneltä. Alkuyön tunnit taistelin jälleen kerran selässä jäytänyttä, lihakset sementiksi muuttavaa kipua vastaan ja sain tilanteen rauhoittumaan samoihin aikoihin, kun aamuaurinko alkoi nousta metsän takaa. Kyseistä yötä edelsi neljä samanlaista. Neljän, viiden tunnin unilla ei maailmaa rakenneta ja jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntuu vuorenkorkuiselta.
Olen kantanut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole jaksanut vuoden päiviin keskittyä kunnolla muihin ihmisiin. Järjestää treffejä. Pyytää kahville. Kylään. Käydä kenenkään kanssa missään. Kun olen tavannut ihmisiä, en jaksa oikein pitkään jutella. Haluankin pyytää tässä yhteydessä anteeksi niiltä ystäviltä, tuttavilta ja sukulaisilta, jotka tätä lukevat. Olette usein mielessäni, mutta yhteydenpito vaatii liikaa voimia siihen nähden, mitä nyt jaksan. Olenkin tässä muistellut menneitä kesiä, jolloin meillä kävi paljon vieraita. Pitkään valvottuja öitä, mukavia juttuhetkiä, korttipelejä, saunomista, uimista. Tunnetta, joka tulee, kun pää tuulettuu kunnon nauruista ja kyynelet silmiin tuovista muistoista. Kaipaan niitä hetkiä ❤
Olen pitänyt enemmän hiljaiseloa myös kirjoittamisen suhteen, sillä väistämättä sitä ajattelee, ettei kukaan jaksa lukea jatkuvasti toisen kivuista. Totuus kuitenkin on, että elämässäni tapahtuu nyt kovin vähän tämän asian takia. Enkä pidä mitään siitä enää kertomisen arvoisena. Silkkaa tiskikoneen tyhjennystä ja pyykin viikkausta. Loppuaika vuorokaudesta menee lähinnä lukemiseen, pelailuun sekä koirien hoitoon. Kuulostaa itsesääliltä, mutta on tämän hetken totuus.
Lisäksi mieli alkaa järkkyä, kun ei pysty enää mihinkään ja asennetta täytyy yrittää muuttaa, kun maali siirtyy koko ajan. On pitänyt opetella rauhoittamaan pelkojaan, minimoimaan tunteitaan, odottamaan, odottamaan ja vielä kerran odottamaan. Sietämään jatkuvaa epävarmuutta. Huonoa oloa. Kehonsa muuttumista hetkessä kymmenen vuotta vanhemman näköiseksi. Ja vihaan olla autettava, mutta nyt täytyy taipua siihenkin.
Tätä helvettiä on vaikeaa sanoin selittää. Ja vaikeammaksi tulee koko ajan. En voi ymmärtää mitä pystyisi enää tekemään. Mitä uskaltaisi enää koittaa. Kohta varmaan istun vain aamusta iltaan, kun elämä supistuu jatkuvasti uusien juttujen myötä. Kuin kehoni olisi äkisti yliherkistynyt vähän kaikelle ja jokainen pienikin hyppäys, kolahdus, väärä asento tai kääntyminen saisi aikaan pitkän kivun ja toipumisen. Lihasten jumituksen, hengen salpaavat krampit ja sementiltä tuntuvan yläselän.
Olen hyvin introvertti ihminen ja omasta elämästä kertominen tuntuu toisinaan vaikealta. Tiedän, että mietin myöhemmin tämänkin postauksen mielekkyyttä. Aikana, jolloin voin paremmin. Mutta toisaalta, tämä on nyt tällainen raatorehellinen vuodatus. Ihmiseltä, joka alkaa olla henkisesti ihan loppu.
Aurinkoista viikon alkua sulle ❤
Emppu
IG sydanmuruja