elämä perhe

Että sellainen hääpäivä

Me ei olla käyty kahteen vuoteen koronan takia missään (edes Ikeassa lihapullilla). Leffaankin uskaltauduttiin ekan kerran vasta pari kuukautta sitten. Voisi siis sanoa, että hääpäiväksi suunniteltua Porvoon reissua oli odotettu enemmän kuin paljon.

Meillä oli eilen perjantaina 08.07.22 kahdeskymmenestoinen hääpäivä. Varattiin ennen juhannusta Porvoon Runo-hotellista sviitti ja oltiin lähdössä matkaan koko perheen voimin. Olen kuullut Porvoon vanhasta kaupungista sellaista ylistystä, että haluan ehdottomasti nähdä miljöön kaikkineen itsekin.

No, tämän tarinan alkupahis asuu mun jalkapohjassani. Kovettuma, joka joskus ärsyyntyy. Edellisen kerran se aiheutti aikamoisen henkisen katastrofin tulehtuessaan kolme vuotta sitten. Kesken Ranskan Disneylandin matkan. Kaksi päivää onnuin puistosta toiseen. Kolmantena oli pakko luovuttaa, jäädä hotellihuoneeseen ja pyytää ranskalainen lääkäri katsomaan tilannetta. Kovettumaa ympäröi tuolloin jo mustanvihreä mätä suurelta alueelta ja jalkapöytä punoitti kuumana vastapäiseltä puolelta. Tulehdus, totesi lääkäri ja kirjoitti viikon kuurin oudonnimistä antibioottia sekä särkylääkettä. Kun lähdettiin kotiin, mätäpaise purskahti lentokentällä kengän sisään. Oli muuten loistofiilikset koneessa.

Well. Sama kovettuma on ollut hiljaa kuin lammen laine tässä vuodesta 2019. Se jumaliste odotti, että oltiin pakattu tavarat ja valmiina lähtemään Porvooseen seuraavana aamuna. Koirille oli varattu hoitaja ja lapset olivat jo kaksi päivää aiemmin lähtökuopissa.

Keskiviikkona iltapäivällä jalkapohjassa alkoi kiristää. Olin huomannut pientä kipua jo maanantaista saakka, mutta ohittanut sen ajatellen, että olen vain seissyt liikaa kovalla alustalla. Tsekkaus jalkapöydän alle paljasti karun totuuden. Kovettuma oli ärsyyntyneenä lähtenyt keräämään mätäpussia varpaiden suuntaan. Siitä kiristys. Illalla jalalle ei pystynyt varaamaan enää lainkaan.

Soitin heti torstaiaamuna jalkaterapeutille, jolle sain ajan kahdeksitoista. Pohdittiin siinä miehen kanssa, ettei se haittaa, vaikka lähtisimmekin reissuun kolme tuntia suunniteltua myöhemmin. Ehdittäisiin silti kierrellä vielä illalla hyvin Porvoon katuja ja olisihan aina seuraava päivä.

Kun siinä ajeltiin sairaalalle päin, mieheni hieroi välillä otsaansa ja oli tosi hiljainen. Poikkeuksellisen hiljainen. Häntä on parin viikon aikana huimaillut muutaman kerran, joten kysyin hänen vointiaan. Hän oli hetken hiljaa ja tunnusti sitten, ettei kyllä jaksa lähteä mihinkään, jos olo ei parane. Hänelle oli kuulemma yhtäkkiä noussut kummallisia tuntemuksia. Väsytti. Pukkasi kylmää hikeä ja pahoinvointia. Lisäksi päässä tuntui oudolta. Patistelin hänet soittamaan päivystykseen sillä aikaa, kun itse istun mätäpaiseen poistossa. Pitäisihän homma nyt selvittää.

Kun tuntia myöhemmin pääsin kivuttoman jalan kanssa jalkaterapeutin huoneesta, istui mies jo päivystyksessä. Pikapuolella. Häntä kuvotti, päässä huimasi, ja hikoilutti edelleen. Hän näytti odotustilassa harmaalta ja väsyneeltä. Viisi tuntia hän oli tutkimuksissa, joissa ei löytynyt muuta kuin korkea verenpaine. 184/114. Juurisyytä sille ei saatu selville. Lieneekö sitten hellepäivien liika tekeminen, stressaaminen tai huonohko syöminen. Tai jotain muuta. Hän saapui kotiin taksilla, horjui ovelta sänkyyn ja makasi siellä koko illan huonon olon kourissa. Verenpainelääkkeet alkoivat toimia heti ja seuraavana päivänä lukemat olivatkin jo lähempänä normaalia. 150/95.

Eilen aamulla me siis juhlistettiin hääpäivää makaamalla sängyssä vierekkäin. Käsi kädessä. Miehellä pää edelleen sekavan tuntuisena ja minä jalkapohja paketissa, selkä tuhannen päreinä. Mies naurahti, että tässäpä oikein köppänöiden hääpäivä. (Eikä olla vielä edes viisikymppisiä!). Odotetun hotelliaamiaisen sijaan tarjoilin rakkaalleni sänkyyn ruisleipää sekä kaurapuuron voisilmällä. Iltapäivästä hän jaksoi olla jo sen verran ylhäällä, että saatiin juoda kakkukahvit perheen kesken.

Totta puhuen koko tapahtuma toi hääpäivään aivan erilaisen sävyn.

Kun edellisenä päivänä jätin hänet päivystykseen odottamaan, ajoin sydän kylmänä kotiin. Päässä risteilivät ajatukset aivoinfarktista sekä sydänkohtauksesta. Itketti koko matkan. Mieheni on aina ollut niin vahva. Niin terve. Meidän perheen peruskallio. Nyt olin nähnyt hänet heikkona. Lukenut pelon katseestaan. Kuullut voimattomuuden puheestaan.

Kotona odottivat huolestuneet lapset, joihin koitin valaa uskoa asioista, joista olin itsekin epävarma. -Selviääkö iskä? -Tottakai. -Tuleeko iskä tänään kotiin? -Tulee, mutta saattaa joutua olemaan vielä muutaman tunnin. -Eihän iskä vaan… (ja loppuun merkitsevä hiljaisuus lapsen tutkivan katseen kanssa). -Ei rakkaani, ei. Iskälle ei tapahdu mitään pahaa.

Tämän hääpäivän aamuna, olin äärimmäisen kiitollinen pelkästään siitä, kun rakkaani heräsi viereltäni. Ei haitannut hotellin puuttuminen. Ei harmittanut tekemättä jäänyt reissu. Näkemättä jääneet nähtävyydet. Kaiken sen ehtii myöhemminkin. Mutta ajatuskin elämästä ilman häntä, joka on kulkenut rinnallani jo 27 vuotta, sai olon tuntumaan oudon vaillinnaiselta. Kuin pala omasta itsestä puuttuisi.

Kun me istuttiin iltapäivällä kakkukahvien jälkeen sohvalla, katsomassa Wimbledonin semifinaalia, ei hetki kaivannut mitään muuta. Koko elämä oli siinä. Vieressä ja ympärillä.

Ihanaa viikonloppua murut!

Halein, Emppu

IG sydanmuruja

You may also like...

Vastaa