Voisin tehdä postauksen keittiön remonttisuunnitelmasta.
Voisin kuvata tulppaanikimppua eri kulmista ja kirjoittaa jutun meidän perheen pääsiäisperinteistä (joita ei juuri ole rairuohoa tai virpomista lukuunottamatta).
Voisin tehdä my day-jutun freelancer-kirjoittaja-äiti-ihmisen päivänvietostani.
Voisin myös järjestää kaappini, nimikoida jokaisen purkin sekä purnukan ja tehdä koko projektista klipin Instaan (väsyttää jo ajatuksen tasolla).
Tai sitten voisin antaa vain olla. Kirjoitettuna ja kuvattuna kaikki kun näyttää niin hemmetin paljon upeammalta, mitä se todellisuudessa onkaan.
Haluaisin keittiöremontin, mies ei. Olemme vääntäneet kättä sammalenvihreistä keittiönkaapeista jo kuukausia.
Niiden kanssa toivoisin puolipaneelin ja vintagehenkisen, suurikuvioisen kukkatapetin. Sekä jotain uutta tilan jatkeena olevaan kodinhoitohuoneeseen.
Kun esittelin miehelleni suunnitelmaa ja kysyin, miltä kuulostaa, hän vastasi ”yli kymppitonnilta”. Kärhämä oli jälleen valmis ja minä naputin kuin vanha kirjoituskone kaikki menneet, olleet ja tulevat. Jep. Tosi rakentavaa riitelyä. Olen kamala.
Freelancer-kirjoittaja-äiti-ihmisen päivässä taas olisi sisältöä tuskin nimeksi.
Heräämisen jälkeen seuraa tasaisin väliajoin kipua, särkyä, liikkumisyrityksiä ja lääkkeitä. Sen jälkeen taas kipua sekä pari lääkettä lisää. Väliin hieman kirjoittamista kynän, vihkon ja Wordin sanelukoneen suosiollisella tuella.
Toisinaan jos on hyvä päivä, käyn kirjastossa tai kaupassa. Ja teen ruokaa jos jaksan (yleensä olen siinä vaiheessa päivää niin kipeä, että mies hoitaa senkin).
Haluaisin niin syvästi osata kirjoittaa keväisen kepeää tarinaa (olen yrittänyt). Täyttää blogini kauniilla sisustuskuvilla, ihanilla resepteillä sekä inspiroivilla hyvinvointivinkeillä.
Tuntuu, että sieluni on kuitenkin tällä hetkellä sen verran painava, ettei sieltä sellaista enää ihan helpolla irtoa.
Tänään ryven olemassaoloni pohjamudissa. Tunnen olevani surkea äiti. Surkea vaimo. Ja vielä surkeampi kirjoittaja.
Minäni on taas pelkkä sairasminä. Muutamissa kuukausissa fyysisesti ja mieleltään vanhentunut nainen, joka ei ole ehtinyt mukaan oireiden aiheuttamiin kehomuutoksiin.
Olin aina kuvitellut olevani ikuinen mukula mieleltäni. En ole enää. Oire vailla syytä on tehnyt sen, mihin vuodet eivät pystyneet. Vakavoittamaan mielen, joka aina ennen näki valon kaikessa.
Takana on monta unetonta yötä.
En ole kahteen vuoteen pystynyt makaamaan kuin oikealla kyljelläni. ”Ergonominen” tyynyni on sinä aikana hangannut oikeaan korvalehteeni jonkinlaisen mätäpaiseen joka välillä häviää, tullakseen päivässä takaisin. Mulla on siihen rasvaa, joka ei näemmä auta.
Monta yötä korvaan on sattunut niin paljon, että unet ovat jääneet lyhyiksi. Viime yönä heräilin kipuun jatkuvasti, vaikka olin tuunannut (jalan kovettumiin tarkoitetusta) huopalapusta renkaan patin kohdalle, jottei se osuisi tyynyyn.
Valvoin siinä sitten yön pimeinä tunteina ja mietin mihin tämä kaikki vielä johtaa? Huolehdin kuopuksen jo kaksi kuukautta kestäneestä ruokailun jälkeisestä vatsakivusta (on tutkimuksissa). Ja mietin kuinka paljon minusta on jäljellä vuoden kuluttua, kun elämäni murenee jatkuvasti fysiikan puolelta enemmän ja enemmän.
Väsymys on välillä valtavaa. Niin valtavaa, etten jaksa hoitaa päivässä kuin välttämättömän.
En jaksa enää välittää siitä, hapsottavatko hiukset, kun menen kauppaan. Tai onko mulla meikkiä. Onko vaatteissa likaa tai onko kotini vimpan päälle siisti.
En jaksa enää oikein välittää edes, mitä juttelen. Minkä vaikutelman annan itsestäni. Ennen nämä jutut olivat mulle tosi tärkeitä. Mutta jos kaikki energia menee pelkkään selviytymiseen, ei sitä jää enää mihinkään yhtään toisarvoiseen.
Huolehdin lapsista. He ovat mulle aina prioriteetti yksi. Mutta olen huomannut, että itseni olen jättänyt aina vain enemmän viimeisemmäksi. Välillä tuntuu kuin voimia ei olisi enää lainkaan varastossa. Kuin keho olisi luovuttamassa jonkin taistelun.
Se on pelottavaa.
Haaveilin tosissani aikanaan siitä, että tämä blogi olisi positiivinen, hyvänmielen blogi. Nyt näyttää siltä, että kaikki alkaa kallistua väsymyksen maailmaan. Sieltä käsin on vaikeaa kirjoittaa mitään hyvää.
Toisaalta tulee varmasti vielä hyviäkin päiviä. Hyvien yöunien jälkeen. Kun vain saisin tämän korvani kuntoon.
Vaikka tiedän, että halveksin itseäni myöhemmin tällaisen kirjoituksen julkaisemisesta, en halua ylläpitää myyttejä kaiken jaksavista ihmisistä.
Joskus suunta on hukassa. Voimat ovat kadonneet. Jaksaminen roikkuu maailman ohuimmilla säikeillä.
Mutta.
Ehkä tästä on apua sulle, joka parhaillaan makaat saman purkin pohjalla ja katselet, että tuolla se uloskäynti on. Lähellä, mutta niin kaukana.
Voimia sulle 💖 Huonon päivän jälkeen tulee joskus se hyväkin päivä ❤
Sen täytyy.
Emppu