Aloin tässä yhtenä päivänä miettiä, mitä mulle on tapahtunut? Missä vaiheessa villistä ja rohkeasta, nuoresta ihmisestä tuli sisäänpäinkääntynyt, kaikkea pelkäävä ja ihan kaikesta varoitteleva keski-ikäinen? Nainen, joka flunssan pelossa pukisi lapset kaulaliinaan vielä kesäkuun alussa (onneksi eivät suostu sellaiseen) ja huutelee varmuuden vuoksi tenavien mennessä ihan mihin vaan (vaikka postilaatikolla käymään), että muistakaa nyt hyvänen aika olla varovaisia ja laittakaa kypärät päähän. Toteutin itsessäni enemmän, kuin loistavasti muutoksen, jota seitsemäntoistakesäisenä vannoin, ettei koskaan tule.
Sattuman kautta lapset katsoivat noiden ajatusteni aikoihin Netflixistä leffan ”Kyllä-päivä”, jossa vanhemmat suostuvat päivän ajan kaikkiin lasten ehdottamiin asioihin. (Meidänkin jälkikasvu alkoi vaatia samanlaista päivää, mutta kieltäydyin jyrkästi. Kyllä-aamua tai iltapäivää saatan harkita). Elokuvassa perheen lapset epäilevät, ettei äiti ikinä suostuisi moiseen päivään, koska on ilonpilaaja, eikä osaa pitää koskaan hauskaa. Aloin miettiä, miten se aina meneekin niin? Missä vaiheessa elämää lähdetään etenemään käsijarru sauhuten?
Alettiin puhua asiasta tarkemmin esikoisen kanssa, kun hän kysyi, olenko minä koskaan tehnyt asioita, joita vanhemmat ovat kieltäneet. Jep, vaikka kuinka paljon, myönsin. Ja on äiti osannut pitää hauskaakin. (Sitä hän ei oikein uskonut).
Kerroin hänelle lievän esimerkin. Kuinka äitini aikanaan katseli mun valmistautumista yökerhoon. Olin valinnut vaatekomerosta rintsikoiden tyylisen topin, joka oli todella kapea ja niiden kaveriksi matalavyötäröiset housut. ”Et varmana lähde tuollaisissa”, äiti julisti (elettiin siis 90-lukua, tänä päivänä biletetään vielä pienemmissä vermeissä) ja vaati jotain peittävämpää. Hain kaapista valkoisen, pitkähihaisen boleron ja vedin sen kaiken päälle. Äiti oli tyytyväinen ja vannotti, että takki pysyy päällä.
Päästiin yökerhoon ja suoraan tanssilattialle. Suomi oli äskettäin voittanut MM-kultaa kiekossa ja Tom Jonesin ”If I Only Knew” soi joka paikassa ”Den Glider In”-biisin kanssa. Tanssilattian keskellä oli kolme korkeampaa tasoa, jonne sai mennä joraamaan. Sinne minä kiipesin, keskelle mieletöntä tunnelmaa. Lattia jyskytti bassosta, musa tulvi täysillä korviin, minä heitin boleron menemään ja tanssin itseni hikeen.
Lapseni nauroi tälle muistolle. Hän sanoi, ettei voisi koskaan kuvitella mua tanssimassa missään esillä. Kun olen aina niin syrjäänvetäytyvä ja ujo. Hän ihmetteli, miten ihminen voi muuttua matkan varrella niin paljon ja vannoi, ettei hänestä tule koskaan omille lapsilleen varoittelijaa. (Miten niin muka historia toistaa itseään?)
Kun esikoinen hätyyttelee teini-ikää ja omaa jo rutkasti omia mielipiteitä, saa vanhempana haastaa omia näkemyksiään jatkuvasti. Onko tämä enää tätä päivää, vai mietinkö liikaa asioita oman lapsuuteni kannalta? Osaanko vanheta lapseni rinnalla, vai jumitanko hänen kasvuaan omalla käytökselläni? Olen myös koittanut muistella, miltä itsestä tuntui nuorena, jos liikaa kiellettiin tai ohjeistettiin. Kun itsellä oli se varmuus asioista ja omasta osaamisesta. Halu tehdä omalla tavallaan, sekä mennä ja olla osa muuta maailmaa.
Olen koittanut purra nykyään itseäni huuleen, kun mieleni tekee tyhmässä tilanteessa sanoa, että varovasti sitten. Kun lapset esimerkiksi hyppivät trampalla, menevät potkulaudoilla tai ovat uimassa. He taatusti tietävät, että pitää olla maltilla ja ovatkin. Itseään on vaan vaikea saada olemaan hiljaa.
Kuopus on ekaluokkansa aikana kasvanut henkisesti kaksikymmentä senttiä, samoin esikoinen kutosella. Minä olen sen sijaan jämähtänyt mielessäni elämän esikouluun, jossa elän edelleen kahden pienen ihmisen kanssa, joita täytyy ohjeistaa jatkuvasti tekemisissään. Ota mukaan sitä ja tee tämä näin. Ei noin voi sanoa.
Ei ihmekään, että alan saada heiltä jo kyllästyneitä vastauksia. ”Joo, joo. Muistetaan kyllä”. ”Joo, ollaan varovaisia”. ”Laitoin jo kypärän”. ”Ihan totta äiti, ei kukaan muukaan käytä enää toppatakkia”. Ja niin edelleen.
Miten onkaan niin vaikeaa päästää irti? Pitää lähellä ja antaa silti vapaus kasvaa. Ilman, että tukahduttaa lapsen liikaan suojeluun. Ettei kysele liikaa, vaan tarpeeksi. Ettei ohjeista liikaa, vaan tarpeeksi. Ja ettei varoittele liikaa, vaan tarpeeksi. Sillä en halua opettaa lapsia pelkäämään elämää, vaan olemaan terveen varovaisia asioiden kanssa.
Onnittelin itseäni, kun toissapäivänä onnistuin liimaamaan jäkättäjähuuleni yhteen kuopuksen tullessa pihalta ontuen. Hän oli kaatunut potkulaudalla mäessä, josta olin vasta minuutteja aiemmin varoittanut. Ensireaktioni oli kiljaista ”Mitä minä juuri sanoin!”, mutta työnsin sen taka-alalle. Mietin, että mun tehtäväni on antaa hänen mennä ja paikkailla elämän keskellä tulevia kolhuja sitten rakkaudella ja laastareilla. Niinpä otin tytön syliin, puhdistin polven, laitettiin laastari, annoin pusun poskelle ja hän lähti iloisena takaisin ulos. Kääntyi kyllä vielä sanomaan, että ajelee vain hitaasti tästä eteenpäin.
Tänä aamuna, kun vein lapset kouluun, halasin ja toivotin heille hyvää koulupäivää. Mieleni teki vielä sanoa ennen ovien sulkeutumista, että muistakaa olla varovaisia. Onnistuin kuitenkin olemaan hiljaa. Sen sijaan sisäinen jurnuttajani varoitti heitä äänettömästi, kun katselin heidän etääntyviä selkiään.
Ehkä minäkin jonain päivänä opin.
Rakkaudella, Erja
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76