Käsi ylös, kuka kaipaa ihan tavallista arkea. Sitä, joka puuduttaa, jumittaa, tylsistyttää ja saa huokailemaan tapahtumattomuudellaan. Sitä, jonka keskellä ei enää muista onko kevät vai syksy, maanantai vai perjantai, koska kaikki päivät sulautuvat toisiinsa.
Mulle ainakin tänne yksi sellainen, kiitos. Ja jos saa pyytää, niin vakkarisopimuksella, ilman koeaikaa. Eikä tarvitse laittaa lahjapakettiin.
Pienen ihmisen pää alkaa olla täynnä
Ensin pelätään koronaa. Juostaan kolmatta vuotta maskit naamalla ja jonotetaan turvaetäisyyksin. Voidellaan koko kroppa käsidesillä, juodaan porevitamiineja ja maataan lavuaarissa, jotta saataisiin pestyä kädet kainaloihin saakka.
Sen jälkeen omalle kohdalle iskee kumma sairasteluketju, jota lopulta aletaan epäillä koronarokotuksen tuotteeksi. Tämä estää puolestaan kolmosrokotteen ja saa pelkäämään tartuntaa entistä enemmän.
Sitten se iskee. Tauti.
Samana päivänä naapurimaa päättää hyökätä Ukrainaan. Taivas synkkenee hetkessä ja tulevaisuus näyttää entistä ankeammalta. Mustalle pohjalle valkoisin kirjaimin tuutatut uutisotsikot vainoavat aamusta iltaan. Kolmannen maailmansodan uhka alkaa välkkyä omassakin mielessä.
Luen kaiken tiedon. Keskustelen. Viestittelen. Kuuntelen jokaisen tiedotustilaisuuden. Mies katsoo passien voimassaoloaikaa.
Nenä tukkoisena itken kuvia, joissa pienet lapset keinuvat pommitettujen talojen varjossa. Punainen keinuteline loistaa epätodellisena kaiken harmauden ja kurjuuden keskellä.
Sydän särkyen katson kuvaa, jossa kaksi nuorta halaa toisiaan juna-asemalla. Kun toinen joutuu lähtemään ja toinen jäämään. Kun yhteisestä tulevaisuudesta ei ole mitään takeita.
Itken kuvaa, jossa pieni vauva nukkuu isänsä vatsan päällä pommisuojassa. Videota, jossa tyttönen laulaa samaa laulua Frozenista, jota oma kahdeksanvuotiaanikin tykkää esittää.
Eräänä iltana se sitten iskee. Kunnolla. Maailmantuska. Mun on pakko julistaa itselleni uutispimento päiväksi, sillä pelko alkaa tulvia yli. Pelko asiasta, jolle ei voi itse tehdä yhtään mitään.
Olen aiemmin elämässä jo monta kertaa miettinyt sitä, millainen valta pelolla on. Kautta historian löytyy tästä esimerkkejä. Pelon avulla vain yksi ihminen voi saada sadattuhannet kuuntelemaan. Miljoonat tottelemaan. Tekemään asioita, joita he eivät muuten haluaisi tehdä. Mutta kun pelkäävät. Itsensä puolesta. Omiensa puolesta.
Ja kun kuvitellaan vielä tilanne, jossa tällä yhdellä ihmisellä ei olisikaan mitään menetettävää. Jos kaikki onkin laitettu yhden kortin varaan, eikä sillä saavutetakaan sitä, mitä haetaan. Mitä sitten tapahtuu?
Ihminen, jolla ei ole enää mitään, on mielestäni kaikkein vaarallisin. Hänellä ei ole mitään, minkä vuoksi taistella. Hänellä ei ole mitään, minkä pelkää menettävänsä. Ja kun ei ole tällaista pelkoa, jää pelkkä arvaamattomuus.
Ja sen myötä kaikki valta.
Tällaisin miettein viikonloppuun, Emppu
