elämä perhe Yleinen

Kun arjesta tuli luksusta

Meillä kävi aika säpinä tänä aamuna. Lapset etsivät touhulla siistiä ja kaunista päällepantavaa, hiuksia harjattiin taidokkaille kiemuroille ja tytön ranskanlettiin kiedottiin muuhun asuun mätsäävä nauha. Minä levitin hartaudella ripsiväriä, taiteilin pitkästä aikaa kajalrajaukset ja turhamaisuuksissani tupsautin vielä puuteritkin ympäri naamaa. Mietin pitkään laitanko verkkaria vai suorempaa housua, toppia vai pitkähihaista. Ja hiukset – nutturalle vai ponnarille?
Jep. Oltiin lähdössä ihan kirjastoon käymään.
Meidän porukka ei ole kuulemma tässä ainoa lajiaan. Koronakaranteeni sai ainakin muutamalla muullakin aikaan sen, että jopa ruokaostoksille tälläydyttiin kuin parempiin pitoihin. Kun kotona eristyksissä sitä piiloutui maleksimaan pieruverkkareissa kaikenlaisen lohtukuonan, ryönän, pesemättömän tukan ja rasvaisen naaman taakse, jopa kauppareissusta tuli mitä mainioin syy pukeutua vähän ryhdikkäämmin, ehostaa naamavärkki takaisin ihmisen näköiseksi ja kietoa liimaletti kauniille nutturalle. Entinen pirtsakka, raikas arkilookki tuntui yhtäkkiä lähes juhlavalta.
Kaikesta ennen niin arkisesta, on käden käänteessä tullut luksusta.
Eräänä päivänä, kun istuttiin välipalalla, juteltiin perheen kanssa siitä, mitä kukin eniten odottaa, kun kaikki tämä on ohi. Tai mitä haluaisi tehdä juuri nyt, jos maailma olisi ennallaan.
Meidän perheessä kaivattiin leffareissuja ja haaveiltiin kuola poskella valuen, kun voisi käydä taas joskus ravintolassa syömässä ilman mitään pelkoja. Huvittelemassa huvipuistossa. Kaveritreffeillä. Vaikka rajoitukset ovat suurimmaksi osaksi poistuneet, on valmiustila silti koko ajan päällä omassa mielessä. Jo ihan senkin vuoksi, että maailmalla vahvasti päätään nostanut toinen aalto saattaa rantautua myös meille, vaikka rauhallista vaihetta maassamme tällä hetkellä eletäänkin.
Itse haikailen sitä, että voi taas kulkea kaupassa miettimättä koko ajan turvavälejä ja muita etäisyyksiä. Ja sitä, ettei kaikkia ympärilläolijoita valtaa kokovartalokipsi, kun joku sattuu aivastamaan. Uintireissuja on myös ikävä, sillä itse en ihan heti tällaisen epidemian jälkeen ole valmis kylpylöihin lähtemään, vaikka uskonkin, että niissä pidetään hyvää huolta hygieniajutuista. Olen enemmän varman päälle pelaaja, vaikka se välillä on tosi turhauttavaa.
Myös se on luksusta, kun on kerrankin ehditty tehdä pihahommia eteenpäin ja oikeassa ajassa. Suunnitella sekä toteuttaa remonttijuttuja rauhassa. Viettää yhdessä aikaa ja pelailla paljon pelejä. Minä löysin lasten kanssa palapelitkin uudelleen – niin on kyllä rentouttavaa puuhaa.
Suunnittelematon arki on aika ihanaa, kun se sisältää vain samoja rutiineja viikosta toiseen. Ei tarvitse kello kädessä ryntäillä paikasta toiseen eikä miettiä, mistä tapaamisesta on taas kohta myöhässä.
Tämä sama ilmiö pienemmässä mittakaavassa tapahtui mökillä viime talvena, kun sähköt menivät poikki kymmeneksi tunniksi. Siellä me hämärissä lämmiteltiin iltaa takan äärellä ja haalittiin kaikki peitot ja villahousut päälle, kun mentiin nukkumaan.
Yöllä mikron kilahdus herätti huomaamaan valon taas saapuneen. Voi pojat, kuinka kiviä vimmatusti yhteen hakkaava sisäinen luolaihmiseni huusi silloin eläköötä! Ihan jo pelkästään siitä ilosta ettei tarvinnut enää miettiä sitä, missä hitossa keittelen (edes suht mukavasti) aamukahvin ja teen perheelle ruoan.
Niin sitä vain tuo seuraava päivä sähköineen tuntui ihan luksusreissulta talven ihmemaahan.
Tulen kajossa on kiva tunnelmoida ilman valoja, mutta voi armias, jos ei lamppuja saakaan palamaan heti, kun haluaa. Arjen asioista tulee ajan myötä niin itsestäänselvyyksiä, että niitä osaa arvostaa täysin vasta, kun ne menettää hetkeksi (tai joskus jopa kokonaan).
Ja tämä meidän alussa mainittu kirjastoreissu.
Kun sitten vihdoin oltiin puuhattu itsemme kirjastokuntoon, löysin itseni miettimästä mennyttä. Miten helkkarissa joskus olen hoitanut tämän kaiken valmistautumisen aivot puolivaloilla ja aamuhämärissä. Tehden samalla aamupalaa lapsille, hoitaen omat ja koirankin aamutoimet, pedaten sängyt, pakaten kamppeet ja varmistaen vielä ovella, että koko jengillä on kaikki tarpeellinen mukana (ja useimmiten jotain jää silti). Miten olen ilman kalenteriakin klaarannut kaikki tapaamiset, leikkitreffit, vanhempainvartit ja lääkäriajat?
Miten ihmeessä taivun enää siihen vauhtiin aamuisin (neljä viikkoa koulun alkuun, äääk!), että saan lapset toimitettua oikeaan aikaan sinne, minne he kulloinkin ovat menossa. Vauhti kaikessa tekemisessä on selvästi hidastunut ja pää on jäänyt tehokkaasti eristyspuristukseen. Saan kyllä tehdä ensi kuussa hartiavoimin hommia saadakseni arkimutsin varman tatsin takaisin.
Tässä välillä pyörittelen taas karkkilakkoajatusta, haaveilen aikaisista aamuista ja sukellan tänään lainaamani Agatha Christien dekkarin pariin.
Ihanaa viikkoa sulle!
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76

You may also like...

Vastaa