Muistatko vielä Oskarin?
Lapsen, josta kirjoitin kolmisen vuotta sitten? Lapsen, joka oirehti monin eri tavoin pienestä saakka, kunnes oireille löydettiin kouluiässä nimi.
Diagnoosi oli OCD eli pakko-oireinen häiriö. Lapsella oli myös useita autismin kirjon piirteitä.
Seuraavassa on Oskarin viimeisimpiä kuulumisia. (Muistutan vielä, että Oskari ei ole kyseisen lapsen oikea nimi).
Oskari on nyt teini-ikäinen.
Hänellä ei edelleenkään ole yhtäkään kaveria. Ei koulussa eikä vapaa-ajalla. Mieleisiä harrastuksia hän sen sijaan on löytänyt. Ne tuovat iloa sekä onnistumisen kokemuksia.
Yläasteelle siirtyminen oli kaverittomalle nuorelle haastavaa. Oskari oli viimein kuudennen luokan aikana alkanut tuntea olevansa edes jotenkin osa porukkaa ja sitten luokka hajotettiin. Seiskaluokalle ei osunut kuin yksi tutumpi nuori. Taas Oskarilla oli edessään parikymmentä tuntematonta ihmistä, joihin pitäisi alkaa tutustua.
Yläaste alkoi kuitenkin muuten mukavasti. Opettajat olivat kivoja. Oppilaat samoin. Kunnes pari rinnakkaisluokan nuorta huomasi Oskarin, joka vietti aina välituntinsa yksin ja he ottivat tämän ilkeilynsä kohteeksi.
Oskari alkoi pelätä kouluun menemistä. Koskaan ei voinut tietää millä käytävällä joku kiusaajista tulisi vastaan. Huutelisi. Haukkuisi. Kyselisi kaikenlaista ja nauraisi hänelle. Vatsaan sattui usein aamuisin ja pienessäkin oireessa nuori olisi halunnut jäädä vain kotiin.
Oskari syö koulussa usein yksin. Muut kansoittavat kaikki pöydät siten, että juuri hänelle ei jää tilaa. Tai vaihtavat pöytää heti, kun Oskari istuu joukkoon.
Tämän johdosta nuori on alkanut jännittää myös ruokatunteja, sillä kyseiset hetket tuntuvat nöyryyttäviltä. Hän on itkenyt kotona äidilleen mikä vika hänessä on, että hänen vieressään istuminenkin on niin kamalaa.
Luokkien paripulpeteissa Oskari jää aina viimeiseksi, jonka viereen kukaan tulee. Toisinaan muut nuoret siirtävät yhden pulpetin ääreen kolme penkkiä ja Oskari jää ainoana istumaan yksin. Näissä tapauksissa opettajat eivät ole puuttuneet asiaan.
Välitunnit ovat yläasteella Oskarin mielestä kuitenkin parempia kuin ala-asteella. Siellä ei tarvitse seistä yksin koulun pihalla, vaan saa katsoa kännykkää ihan luvan kanssa. On sentään jotain tekemistä.
Oskarin vanhemmat surevat paljon lapsensa puolesta. Ovat vihaisiakin. Tuntuu voimattomalta vain kuunnella kaikkea, mitä oma nuori joutuu kestämään pystymättä puuttumaan asiaan konkreettisesti.
Vanhemmat ovat tehneet kaiken, mitä osaavat. He puhuvat paljon asioista Oskarin kanssa, jotta mikään ei jää nuoren mieltä painamaan. He kertovat Oskarille, ettei hänessä ole mitään vikaa. Ettei Oskarin tarvitse muuttua, vaan hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.
Vanhemmat ovat myös olleet yhteydessä opettajaan ja kouluterveydenhuollossakin asiasta on puhuttu. Nuori ei kuitenkaan halua itse, että asiaan vielä puututaan. Hän pelkää joutuvansa sen jälkeen vielä suuremmin kiusatuksi.
Pakko-oireet ovat saavuttaneet jälleen jonkinlaisen huipun helpomman vaiheen jälkeen.
Oskari puhuu kotona koko ajan. Toistelee sanasarjoja, huutelee, rallattelee. Aamusta iltaan.
Hän kyselee päiväykset neljästi kaikesta syömästään ruoasta. Hän varmistaa monta kertaa kaikki tekemänsä tai jopa ajattelemansa asiat.Toisinaan hän höpöttelee hiljaa yksinään toistettavia asioitaan. Puhuminen on aika non-stoppia.
Tämä on raskasta niin nuorelle kuin lähipiirillekin. Etenkin Oskarin äiti väsyy, sillä hän joutuu olemaan koko ajan verbaalisen tulituksen alla. Vastailemaan kysymyksiin jatkuvalla syötöllä. Kaiken muun tekemisen ohella.
Oire nuorella on niin voimakas, ettei järkisyihin vetoaminen ole auttanut tällä kertaa. Jos äiti ja isä koittavat olla vastaamatta neljättä kertaa toistuviin samoihin kysymyksiin, Oskari nostaa äänenvoimakkuutta koko ajan, kunnes hänelle vastataan. Tai tulee viereen kysymään asiaa niin monta kertaa, että saa vastauksen.
Sama koskee myös esimerkiksi hyvän yön toivotuksia, jotka suoritetaan rituaalisessa järjestyksessä noin kaksikymmentä kertaa. Jos jokin rikkoo kaavan (tulee vaikka jokin muu asia väliin puhuttavaksi), homma aloitetaan alusta. Kun porukka on iltaisin väsynyttä jo valmiiksi, koettelee tilanne kaikkien hermoja.
***
OCD:n kanssa on raskasta elää.
Kun ihmisen oloa helpottaa vain pakonomainen tekeminen, täyttyvät päivät pahimmillaan mm. numero- tai hyppysarjoista, piinallisesta siisteydestä, sairaalloisesta puhtauden tavoittelusta tai väsyttävästä järjestelystä. Tapoja on monenlaisia.
Toisin kuin moni kuvittelee, pakko-oireita ei vain voi jättää tekemättä. Niitä voi lykätä, mutta lopulta ne yleensä purkautuvat ja silloin voimalla.
Kiitos Oskarin perheelle, että jaksoitte jakaa tänne hetken arkeanne.
Kaikkea hyvää jokaiselle OCD:n sekä ahdistuksen kanssa painivalle lapselle ja nuorelle. Olette ihania ja varmasti löydätte oman paikkanne tässä maailmassa 💖
***
Tässä vielä osa biisistä, joka osuu suoraan sydämeen, kun sijoittaa sanakehysten sisään Oskarin ja hänen kaltaisensa ihanat nuoret.
”Nostan taas kädet korville
Kun lapset laulaa let it go:ta puistossa
Toistelen taas samaa sanaa päässä
Jotta tää aivosirkus hetken pysyis aisoissa
Ja mä hoen ja hoen että ovi meni kiinni
Mut käännyn takaisin
Portaissa lasken portaat ja toistan jos meen sekaisin
Astun kadulla vain joka toiseen laattaan ja itken samalla
Oonko mä hullu vai onko noi kaikki muutkin hulluja?
Elämä anna mulle se pieni tunne
Että selviän tämän elämän
Päälle päin ei voi tietää mitä ihminen sietää
Mutta selviän, tämän elämän.
Haluan kivusta irti, haluan häpeästä pois
Pitelen pelosta kiinni, jos se turvaa tois
Mutta pelikaani ei pelkää
Se avomereen lentää pää edellä
Katson etäältä, kuinka toivo еlää”.
(Haloo Helsinki, Pelikaani)
Halauksin, Erja