elämä hyvinvointi

Yksinäisyydestä sairas lapsi

Sain luvan kertoa erään lapsen tarinan. Lapsen, joka on ihan niin kuin muutkin ikäisensä, mutta ei sittenkään aivan. Kutsun häntä tässä Oskariksi.

Alkuvuodet

Oskarin käytös erosi jo ekoista hiekkalaatikkohetkistä asti muiden lasten käytöksestä. Hänen äitinsä huomasi tämän, kun vietti eniten aikaa pojan kanssa. Muiden silmiin ei osunut mitään erikoista.

Oskari ei osannut pitää lainkaan puoliaan. Edes taaperoikäisten suoruudella toisten käsistä viedyt lelut eivät kuuluneet hänen tapaansa toimia. Jos toinen taapero lähestyi poikaa hiekkalaatikolla, tämä ojensi jo valmiiksi kaikki lelunsa käsistään toisen eteen.

Oskari löi päätään lattiaan suuttuessaan jostakin. Kovin usein tätä ei tapahtunut, sillä hän oli aina tosi hyväntuulinen ja iloinen lapsi, mutta kuitenkin. Äiti oli kauhuissaan tästä tavasta ja koitti esitellä pienelle taaperolle vaihtoehtoisia tapoja ilmaista suuttumustaan.

Kaksivuotiaana Oskari alkoi kartella lyhythihaisia paitoja eikä halunnut kesän kuumimmillakaan helteillä pukea muuta, kuin pitkähihaisen paidan ja pitkät housut. Ilman sukkia hän ei voinut edes kuvitella kulkevansa. Äiti tunsi muiden vanhempien ihmettelevien katseiden porautuvan selkäänsä kulkiessaan rannalla lapsen kanssa, joka oli muihin verrattuna kuin naparetkelle puettu.

Puoli vuotta tästä eteenpäin, poika halusi käyttää vain yksiä tiettyjä farkkuja. Ne valittiin joka aamu kaapista päälle eikä mikään muu kelvannut. Pipon kanssa oli samoin. Mikään muu ei käynyt kuin yksi ja sama. Äiti oli ihmeissään ja kyseli usein miksi näin, mutta poika ei osannut selittää syitä valinnoilleen, vaikka oli verbaalisesti hyvin lahjakas jo alle yksivuotiaana.

Äiti puhui isälle monta kertaa, että jotain outoa tuossa lapsessa on, mutta ei osannut sanoa mitä. Äiti käytti leijonanosan vapaa-ajastaan ja illoistaan nettiä selaten ja kirjaston kirjoja läpi kahlaten.

Tällä välin poika alkoi yskähdellä ja selvitellä kurkkuaan todella usein. Myös silmien outo räpyttely alkoi. Äiti pelkäsi näköongelmia ja epäili myös kurkunpään tulehdusta haukkuvan yskän takia ja varasi ajan lääkäriin. Lääkäri tarkkaili vastaanotolla touhukkaasti liikkuvaa poikaa pitkään ja kysyi sitten vanhemmilta, olivatko nämä koskaan kuulleet tic-oireista.

Lääkäri selitti niiden olevan sinänsä vaarattomia nykimisliikkeitä, joita toisinaan esiintyy lapsilla ihan normaaliin kasvuun liittyen.
Hän sanoi lisäksi, että hyvin aktiivisilla ja energisillä lapsilla tic-oireet voivat olla myös eräänlainen tapa purkaa liikaa energiaa.

Parin vuoden sisään nämä edellämainitut oireet loppuivat ja korvautuivat tasajalkaa hyppelyllä, hyminällä, tavaroiden pakonomaisella järjestelyllä sekä seinäpintojen taputtelulla. Äiti luki netistä näidenkin kuuluvan tic-oireisiin ja jäi seurailemaan tilannetta. Huoli oli silti läsnä koko ajan, sillä vaisto sanoi, että tämä oli vain jonkinlainen jäävuoren huippu.

Kouluun

Oskari aloitti koulun ja kaksi ensimmäistä vuotta menivät hienosti. Poika oli luokkansa parhaita. Hän teki läksynsä tunnollisesti ja huolellisesti, välillä jopa pyysi lisätehtäviä kotiin tehtäväksi. Oskarilla oli uskomaton keskittymiskyky ja äärimmäisen hyvä kuulomuisti. Hänen ei tarvinnut juuri lukea kokeisiin saadakseen ysin tai kympin, riitti, kun kuunteli tunnilla. Oskari tykkäsi koulusta ja opettajista. Kavereita hänellä ei kuitenkaan ollut – ei koulussa, ei kotona.

Äiti yritti kaikkensa. Hän sopi kaveritreffejä ja jutteli ongelmista opettajan sekä kuraattorin kanssa, mutta mistään ei ollut pysyvästi apua. Opettaja ohjasi välkillä yksinäisiä yhteen tai muita luokan lapsia hakemaan Oskaria leikkiin mukaan, mutta ilman apuja tilanne palasi aina ennalleen. Oskari oli liian ujo hakeutumaan itsekseen muiden seuraan. Lisäksi häntä kiinnostivat aivan eri asiat, kuin ikäisiään poikia noin yleensä.

Oskari vihasi joukkuelajeja – etenkin jääkiekkoa ja jalkapalloa. Hän inhosi liikuntaa ja urheilua ylipäänsä. Hän tykkäsi enimmäkseen rauhallisista jutuista, mutta tuntui, että koulusta ei ketään muuta rauhallista löytynytkään. Muut luokan pojat riehuivat, hyppivät, tönivät toisiaan, huutelivat kovaan ääneen ja pelailivat futista välkät ja niin Oskari oli useimmiten yksin.

Kotona hän puhui paljon ja kaikesta. Koulussa ja luokkakavereiden kanssa, hän ei uskaltanut puhua juuri mitään. Hän ei ujouden lisäksi osannut ottaa kontaktia muihin lapsiin.
Äiti harjoitteli hänen kanssaan kotona, miten voi lähestyä toisia, mitä kaverin kanssa voi jutella ja mitä itsestään voi toiselle kertoa. He miettivät myös, millä tavalla sosiaalisia suhteita pidetään yllä. Asiat, jotka ovat itsestäänselvyyksiä monelle, eivät olleetkaan sitä Oskarille.

Oskari ei tajunnut myöskään rivien välistä juttuja. Kun hän kertoili päivän jälkeen koulun tapahtumista kotona, piti äidin joskus puuttua asiaan sanomalla, että hänelle oltiin oltu ilkeitä. Oskari kun ei itse ymmärtänyt sitä, milloin hänelle sanottiin pahasti tarkoituksella ja milloin oli kyse vitsistä.
Kun äiti otti kiusaamistapauksissa yhteyttä opettajaan, Oskari epäili edelleenkin sitä, oliko hän vain kuullut väärin tai jos toinen ei ollutkaan tarkoittanut sanomaansa tosissaan.
Poika tuskaili monta kertaa, miksi ihmiset eivät voi sanoa suoraan mitä tarkoittavat, vaan vihjailevat liikaa. Sananlaskujen ymmärtäminen oli hänelle myös aina älyttömän hankalaa.

 

Kolmannen luokan alussa kaikki sitten muuttui. Iloisesta, elämänmyönteisestä lapsesta tuli parissa viikossa vihainen, agressiivinen, masentunut yhdeksänvuotias, joka kulki päivät koulun jälkeen aamutakissa ja kyseli, miksi pitää elää.

Oskari omisti kaiken vapaa-aikansa perheensä kiusaamiselle, valehtelulle, tavaroiden rikkomiselle, jatkuvalle kiroilulle ja haistattelulle, eikä halunnut enää puhua mistään.
Hän ei halunnut tehdä läksyjä, itki paljon eikä päästänyt lähelleen. Vaateongelmat palasivat ja jokainen sauma hankasi, kaulus puristi tai vaate oli väriltään, tekstiltään tai kuviltaan sopimaton.

Oskari istui suihkunurkassa neljä kertaa päivässä lähes parikymmentä minuuttia. Hän meni suoraan koulusta tullessaan suihkuun. Suihkussa hän suoritti tiettyjä rituaaleja tietyssä järjestyksessä ja tietyn määrän verran. Nämä rituaalit olivat erilaisia hyppyjä ja laskutoimituksia. Äiti ja isä joutuivat välillä hakemaan hänet suihkunurkasta taluttamalla, kun hän ei itse päässyt irti tekemisistään.

Oskarin tic-oireet palasivat. Hän taputteli kulkiessaan kaikki seinä- ja pöytäpinnat. Hänen silmänsä räpsyivät tiuhaan ja hän aukoi suutaan niin isoksi kuin pystyi. Lisäksi hän ojenteli käsivarsiaan nykäyksittäin. Tavaroiden piinallinen järjestely saavutti huippunsa. Värikynät olivat laatikoissa pituus- ja värijärjestyksessä, samoin kirjat hyllyissään. Järjestely oli pojasta uuvuttavaa ja joskus hän itki siihen vanhempien apua, kun ei enää jaksanut itse siivota.

Koulussa hänen tic-oireensa eivät näkyneet, mutta kotimatkalla pidätellyt ticit purkautuivat ryöppyinä. Äidin sydäntä särki ja kyyneleet pyrkivät esiin, kun rakas poika käveli tiellä vastaan silmät pyörien ja suu apposen auki.

Oskarille ilmaantui vielä uusi oire, joka pakotti hänet tekemään läksyjä aina uudelleen ja uudelleen. Koskaan hän ei ollut tyytyväinen tekemäänsä jälkeen, vaan tehdyt kohdat piti kumittaa ja kirjoittaa monta kertaa uudestaan. Läksyihin kului aikaa ja kyyneleitä. Koulunkäynti alkoi mennä alamäkeä, kuten kaikki muukin.

Aina ennen niin avoin poika, joka tykkäsi puhumisesta ja läheisyydestä, oli täysin muuttunut. Ticit ja pakko-oireet täyttivät hänen (ja hänen perheensä) päivät aivan kokonaan. Perhe ei käynyt enää oikein missään, koska aikaa viikoissa oli niin vähän.

Oskari teki jäynää yksin ollessaan, joten vanhemmat jakoivat työnsä siten, että toinen heistä oli aina kotona.

Taistelu oireiden kanssa kesti aamusta iltaan. Se alkoi joka aamu pojan repiessä patjaa myöten kaiken sängystään irti.
Sama toistui illalla, kun nukkumaan mennessä lakanoita asetettiin tieteellisellä tarkkuudella suoraksi eikä koskaan onnistuttu heti. Oskari  repi ne aina uudelleen pois. Toistoja vaadittiin lähes puolitoista-kaksi tuntia joka ilta, ennenkuin lakana oli niin sileä ja oikein taiteltu, että poika pystyi siinä nukkumaan. Vanhemmat yrittivät saada poikaa tekemään itse omat pakkonsa, mutta taipuivat väsyneen, itkevän lapsen edessä auttamaan sängyn tasoittelussa.

Äiti ja isä alkoivat muistuttaa haamuja väsymyksestä ja olivat raskaasti uupuneita yrittäessään selviytyä vihaisen, agressiivisen lapsen kanssa. Samalla he koittivat suojella muita sisaruksia Oskarin kovalta kielenkäytöltä ja haukkumiselta. Aikaa ei ollut aina edes siivoukselle, puhumattakaan parisuhteesta.

Äiti itki päivittäin sitä mikä hänen pientä lastaan vaivaa ja tunsi itsensä maailman paskimmaksi äidiksi. Mitä hän oli tehnyt kasvatustyössään niin väärin, että hänen rakkaansa maailma romahti hetkessä ihan palasiksi.

Oskarilla diagnosoitiin samana vuonna lievä masennus, pakko-oireinen häiriö (ocd) ja useita autismin kirjon piirteitä. Suurimmaksi itseään harmittavaksi asiaksi Oskari nimesi tutkimuksissa yksinäisyyden koulussa. Yksinäisyys kuormittaa poikaa todennäköisesti sen verran paljon, että stressi purkautuu pakkotoimintoina.

Oskari sai lääkkeeksi serotoniinia, joka on ihmisellä luontaisestikin esiintyvää kudoshormonia ja aivojen välittäjäainetta. Tämä ja joululoman muodossa tullut tauko koulusta saivat pojan palaamaan taas omaksi iloiseksi itsekseen.

Nykyhetki

Kesät Oskarilla ovat menneet ja menevät edelleen ilman oireita, mutta koulujen alettua, ne pikkuhiljaa palaavat. Lääkäreiden kanssa on työstetty kaveriongelmaa, sillä poika muuttuu joka kerta ihan eri ihmiseksi, kun luokka tekee jotain välkillä yhdessä. Hän on silloin oireeton tai tosi vähillä oireilla ja menee kouluun aamulla iloiten.

Nyt Oskari on jo vanhempi poika, mutta edelleen ilman kavereita. Hänellä oli vuoden mittainen, vähäoireinen jakso, mutta osa oireista palasi vimmalla koulun taas tänä syksynä alettua.

Oskarin äiti kertoi, että nykyään lapsi tekee taas läksyjä uudelleen ja uudelleen, kun ei hyväksy tekemäänsä jälkeä. Välillä jonkin tehtävän kohdalla sivu on melkein rikki hangattu.
Lisäksi silmien ticit ovat alkaneet uudestaan.

Kirjoitusongelma on saanut pojan pelkäämään kouluunmenoa ja jokaista oppituntia, sillä kirjoittaminen on hänelle nykyisellään niin paha paikka. Aamuisin hänen vatsaansa sattuu, kun pitää lähteä kouluun. Itseasiassa vatsaan sattuu jo sunnuntaina, kun koulu alkaa taas seuraavana päivänä.

Oskari itkee taas paljon, koska pelkää koulua enemmän kuin koskaan. Hän oli yhtenä aamuna sanonut äidilleen, ettei tiedä kumpaa pelkää koulussa enemmän, oppitunteja, kun joutuu kirjoittamaan vai välitunteja, kun joutuu aina olemaan yksin.

Mun sydän särkyi tämän edessä. Miksi kenenkään lapsen tai nuoren pitää edes miettiä tällaisia asioita. Koskaan. Jokaisella lapsella pitäisi olla kaveri ja jokaisen lapsen pitäisi huolehtia siitä, ettei luokkakaveri jää yksin.

Kun ajattelee omalle kohdalleen sitä, jos ei työpäivän aikana olisi ketään, kenen kanssa jutella, tuntuisi aika ahdistavalta edes mennä sellaiseen paikkaan. Ja vielä vuosi vuoden perään. Nuorille ja lapsille, jotka vasta etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa, tämä omanikäisten hyväksyntä on vieläkin tärkeämpää.

Kiitos Oskarin ja muiden ocd-lasten puolesta, kun luit tämän. Lapsen suuret sisäiset kamppailut eivät näy aina ulospäin ja kaikki erehtyvät luulemaan asioiden olevan hyvin.

Lisäksi ocd sekoitetaan usein jokaiselle tuttuun pakkotapaan tarkastaa kahvinkeitin, silitysrauta tai oven lukitus muutamia ylimääräisiä kertoja.
Liian moni sanoo, että sen kuin yrität vaan olla tekemättä vaikka tuntuu siltä.

Ocd-ihmisillä pakkotoiminnot vievät huomattavan paljon aikaa ja haittaavat usein jo normaalia elämistä.
Jos pakkotoiminnot jättää tekemättä, se tuntuu niin pahalta, että hetken päästä se ikäänkuin purkautuu kuitenkin. Sitä pystyy hetkellisesti siirtämään, mutta lopettaminen ei ole niin helppoa.

Toivon sydämestäni Oskarille kaikkea hyvää jatkossa. Toivon, että hän pääsisi elämää hallitsevista oireistaan, saisi kavereita ja pystyisi elämään täysipainoista ihanaa nuoruutta, kuten kuuluisikin.

Halauksin,
Emppu

FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76

You may also like...

Vastaa