elämä

Tyhjä ihminen

Ennen katselin iltaisin lasten nukkumaanmenon jälkeen leffoja. Tätä nykyä haltioidun dokkareista, joita Netflixin varastosta löytyy kasoittain.

Olen viimeisten neljän viikon aikana ahdistunut ilmastonmuutoksesta ja sen vauhdista, kauhistellut halppismeikkien aikaansaamia vaurioita, saanut paljon lisää tietoa ruokavalion vaikutuksesta sairauksiin sekä paneutunut syvällisemmin uniongelmiin. ”Seaspiracy”-niminen ohjelma tehokalastuksesta ja sen vaikutuksesta maailman meriin oli niin pysäyttävä, että aihe saapui myös mun uniin. Kuvitelkaa edes hetki maailmaa ilman elävää merta. Ilman delfiinejä, valaita, haita, kaloja ja korallia. Se on dokumentin mukaan edessämme viimeistään vuonna 2048, jos merien tuhoaminen jatkuu tätä rataa.

Pintaa syvemmällä

Toissailtana, katsoin elämäntapavalmentajana tunnetun Tony Robbinsin kuuden päivän ”luennosta” kertovan dokkarin, ”I Am Not Your Guru”. Suuri salillinen ihmisiä saavutti välillä suoranaisen hurmostilan, kun heidän idolinsa jakoi kaksitoista tuntia päivässä lavalla elämänviisauksia ja suoritti live-interventioita satunnaisesti valitsemiensa ihmisten kanssa.

Pakko myöntää, että mies teki vaikutuksen positiivisuudellaan, terveillä elämäntavoillaan ja leveällä hymyllään, vaikka tuon kaltainen saarnaustilaisuus ei muuten mun juttuni olekaan. Hänen omintakeiset neuvonsa ihmisten pulmatilanteisiin löivät välillä mut ällikällä. Esimerkkinä mainittakoon rakkaudettomassa parisuhteessa elänyt nainen. Tälle Robbins ehdotti puhelua suoraan salista – jonka nainen suoritti vieläpä kaiuttimen kautta, että muutkin kuulevat – ja kehotti kertomaan miehelle suoraan, että tämä oli nyt tässä. Robbins painotti, ettei hän pakota ketään, vaan teon on tultava ihmisestä itsestään, mutta hei. Ympärillä on tuhansia ihmisiä ja dokumenttielokuvaa tekevä tyyppi. Sulla on mikrofoni kädessä, puhelin toisessa ja kaikki odottavat. Tämä nainen taatusti toimi sosiaalisen paineen alla, koska hän oli ohjelman jälkeen palannut yhteen jättämänsä miehen kanssa.

Ohjelman keskeinen sanoma oli se, että jokainen voi muuttaa omaa elämäänsä. Asennoitumisen kautta. Tekemällä niille asioille jotain, jotka saavat voimaan huonosti. Kiittämällä huonoja asioita, jotka antavat mahdollisuuden kehittyä ihmisenä.

Robbins toi hyvin esille sen, että usein käytös, joka meitä piinaa (esim. työnarkomania tai ruokavalion sairaalloinen tarkkailu), on pelkkä oire jostain muusta. Ja onhan siinä perää. Jos ihminen takertuu johonkin asiaan tai tekemiseen liian orjallisesti, ei se kieli enää pelkästä terveellisestä elämäntavasta tai asialleen omistautumisesta.

Itse ohjaan turvattomuuden ja epätietoisuuden hetkinä elämääni luomalla hetkeksi todella tiukat rutiinit liikuntaan ja syömiseen. Lipsumisia vain harvoin sallien. Tämä tietysti aina normalisoituu, kun tilanne tasaantuu, mutta kyllä. Ihminen haluaa kontrolloida edes jotakin tilanteessa, jossa ei muuten pysty vaikuttamaan tai jota ei pysty käsittelemään. Moni riippuvuus ja pakkomielteinen suhtautuminen asioihin kumpuaa syvemmältä. Onnettomasta, tilanteeseen tyytymättömästä mielestä.

Ratkaisuna karsiminen?

Onnettomasta mielestä päästään suoraan sisäiseen tyhjyyteen. Tähän pureutuvat kaksi loistavaa dokkaria minimalismista. Kaikessa askeettisuuden ylistyksessään nämä ohjelmat osuvat napakymppiin täällä yltäkylläisyyden maailmassa. Kyllä kiitos, haluan vähemmän. Haluan helpompaa. Haluan elää ainutkertaisen elämäni. Ja ilman muuta haluan olla onnellisempi. Karsinta alkakoon.

Suurin osa ihmisistä tykkää kuluttaa. Ostaa uusia vaatteita, tavaroita, meikkejä, tekniikkaa jne. Mulle jäi mieleen heti alkupuolella esitelty juttu, jossa vertailtiin elämää ennen ja nyt. Ennen elettiin pienemmissä taloissa ja silti komeroihin jäi tilaa. Nykyään talot ovat suurempia, kuin koskaan ja silti ihmiset joutuvat monin paikoin ostamaan lisää varastotilaa halleista, koska kaikki omistukset eivät mahdu omien seinien sisäpuolelle.

Miksi?

Ohjelmassa sanottiin, että ihminen ostaa tavaraa täyttääkseen elämässään olevaa tyhjää aukkoa. Jos elämästä puuttuu jotain, turrutetaan ikävää tunnetta tavaroilla (tai muilla riippuvuuksilla) sen sijaan, että syvennyttäisiin miettimään, mitä oikeasti kaipaa. Huono puoli ostomaniassa rahan tuhlauksen lisäksi on se, ettei uuden ostaminen koskaan tyydytä pitkäksi aikaa. Tyhjyys palaa ja taas täytyy hankkia jotain, tunteakseen itsensä edes hetken onnelliseksi.

Aloin miettiä tuota asiaa. Tukahdutetun tunteen esille tuominen on hankalaa, koska ne tunteet ovat syystä piilossa. Niiden ajatteleminen on tuskallista tai ne ovat painuneet syvälle sielun sopukoihin tilanteessa, jossa ihminen on ollut liian haavoittuvainen käsittelemään asiaa. Esimerkiksi lapsena. Mieli suojelee meitä kaikessa viisaudessaan, mutta kaiken kuonan on joskus pakko tulla esiin jotain kautta. Kun aikuisena ihmettelee miksi on maaninen shoppailija, minkä takia syö liikaa tai miksi ei osaa pysähtyä koskaan, kannattaa syytä alkaa perata pidemmältä omasta historiasta. Käyttääkö esimerkiksi jatkuvaa puuhastelua sijaistoimintona sille, ettei tarvitse pysähtyä hiljaisuuteen? Päästää kipeitä ajatuksia valloilleen? Huomata ehkä olevansa yksinäinen? Tarpeeton? Viettääkö sitä kaiken aikansa työpaikalla siksi, ettei tarvitse pysähtyä kotona tyhjään elämään? Rakkaudettomuuteen? Puhumattomuuteen puolison kanssa?

Itse huomasin tämän mielen varaston sairauteni kohdalla. Kun siskoni lapsi sairastui reumaan, itkin kotona lohduttomasti. Sen tiedon myötä kaikki mun lapsuuden pelot, kokemukset ja jännitykset palasivat hyökyaallolla mielen perukoilta, jonne olin ne onnistuneesti haudannut. Muistin kolmevuotiaan, joka itki sairaalan lasioven takana äidin ja isän perään. Muistin pelon, kun odotin toimenpiteitä ja kokeita, koittaen silti näyttää urhealta. Muistin yksinäiset yöt osastolla, kun piirtelin mielessäni katon ilmastointilaitteen kuvioita ja mietin, mitä vanhemmat ja sisko tekivät kotona. Putoaisinko pois kaveriporukoista, kun olin niin usein sairaalassa?

Yllätyin tuolloin itsekin voimakasta reaktiotani. Myöhemmin tajusin, että mun täytyi kohdata tämä asia ulkopuolisen silmin, että sain lukkoni auki. Että sain puhuttua asioista. Siihen saakka olin väistellyt puhumasta lapsuuteni sairaalajaksoista, koska niiden kohdalla kurkkua alkoi aina puristaa. Nyt tiedän miksi. Mun täytyi vain saada itkeä se pelko pois. Pelko, jonka pienen ihmisen mieli oli siirtänyt syrjään selviytyäkseen jatkuvista sairaalareissuista ja epätietoisuudesta.

Mulla on kokemusta myös ostomaniasta, joka liittyy olennaisesti minimalismiin. Kun kolmekymppisenä menin kauppaan ostamaan vispilää, tulin aina takaisin kolme kassillista muuta tavaraa mukanani. Rakastin heräteostoksia ja alennusmyyntejä. Kun näin jotain, mistä tykkäsin, kehittelin sille paikan mielessäni ihan mistä vaan, vaikka olisin jo kaupassa nähnyt, ettei se sovi meidän sisustukseen millään tavalla. Jos jokin oli kallista, laskeskelin sen käyttöikää ja lohduttauduin, ettei sille tule vuotta kohti paljoakaan hintaa. Osasin selittää itselleni aina jotenkin oikeutuksen hankkia jotain uutta.

Kaupassa kaikki näytti vastustamattoman ihanalta, yhdistettynä oikeisiin stailaustuotteisiin. Kun heräteostoksen sitten otti kotona kauppakassista pois, se näyttikin vain tavaralta, joka ei sovi mihinkään. Krääsältä, joka kaikessa hiljaisuudessa laitettiin kaappiin ja siirrettiin sieltä parin vuoden päästä kierrätykseen. Ostohetki oli tässä se juttu. Se toi taivaallisen tunteen – sain jotain uutta ja ihanaa. Tunne ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja vaati jälleen uusia tavaroita palatakseen.

Mikä sitten sai mut parantumaan ylenmääräisestä shoppailusta?

Vähitellen lisääntynyt tietoisuus alkaneesta ympäristökatastrofista ja ylikuluttamisen vaikutuksesta sen kiihtymiseen. Lisäksi olen huomannut, että mulla on levoton olo, kun ympärillä on liikaa tavaraa. Tykkään selkeästä ja siististä. Järjestelmällisestä. Sellaisessa ympäristössä on helpompi hengittää ja ajatuskin kulkee paremmin.

Likaista kalaa ja riistovaatteita

On surullista, että nykyihmisen elämä kaikkien mahdollisuuksien keskellä on niin tyhjää. Tämän päivän ihmisellä on saatavilla ehkä eniten kaikkea, mitä ihmiskunnan historiassa koskaan. Silti täällä ollaan enenevässä määrin onnettomampia, yksinäisempiä ja stressaantuneempia. Perheet voivat huonosti, parisuhteet voivat huonosti, puhumattakaan jatkuvasti kasvavista mielenterveysjonoista. Jo niistä voi päätellä, ettei tavaroiden omistaminen tuo maailmaan lisää ainakaan onnellisuutta. Ehkä vastaus olisikin oikeasti kaiken vähentäminen ja perusasioiden äärelle palaaminen.

Mitä enemmän seuraan dokumentteja, sitä enemmän pohdin, missä kohti ymmärretään, että liika on liikaa. Miksi pitää koko ajan keksiä uutta? Uusia makuja, värejä, mallistoja, muotoja ja niin edelleen? Maailma hukkuu muutenkin roskaan ja saasteeseen. Koska siihen herätään ja aletaan tuntea vastuullisuutta yksilötasolla?

”Seaspiracy”-dokumentissa sanottiin, että ainoa tapa suojella meriä ja palauttaa ne loistoonsa, on lakata syömästä kalaa. Tällä tavalla kalakannat ehtisivät palautua, emmekä joutuisi katselemaan tyhjiä vesiä kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

Tämä asettaa outoon valoon suosituksen, jonka mukaan ihmisen pitäisi syödä kalaa kolme kertaa viikossa. Saadakseen D-vitamiinia sekä omegakolmosia. Kalasta saatavat omega-3 rasvahapot muodostuvat kuulemma kalan syömästä levästä. Kala ei itsessään tuota niitä. Jos ihminen siis söisi suoraan merilevää, hän saisi noita rasvahappoja ilman kalastustakin. Ohjelmassa todettiin myös, että jos ihminen ei syö kalaa, hän jää paitsi ainoastaan raskasmetalleista (mm. elohopea) ja muista saasteista. Sillä kala on ruokaeläimistä ”likaisin”. Kaikki ilmansaasteet kun laskeutuvat taivaalta vesiin sekä laskevat jokia pitkin meriin, kulkeutuvat kalojen ruokaan ja sitä kautta lautasellemme.

Likaisista vesistä puheen ollen. Yle Areenan vaateteollisuudesta kertovassa ohjelmassa esiteltiin maailman saastuneimpana jokena pidetty, halpatuotantomaa Intian Citarum-joki, johon vaatetehtaat laskevat likavesiään. Joki oli paikoin aivan musta ja roskainen ja vesinäyte siitä sisälsi muistaakseni ainakin elohopeaa ja lyijyä. Silti lapset kylpivät siellä hihkuen ja jokivarren asukkaat käyttivät samaista vettä ruoanlaittoon ja pyykinpesuun. Ihmiset pesivät siellä myös itseään. Monella heistä olikin kutisevaa ihottumaa milloin missäkin päin kehoa. Samaisella myrkkyvedellä kasteltiin myös riisiviljelmiä.

Ja miettikää. Tämä kaikki kärsimys vain siksi, että me saamme ostaa kolmet leggingsit kympillä.

Syvällisiä miettien, Emppu

IG @emppu76

You may also like...

Vastaa