Ostin Viherpiha-lehden.
Virhe.
Suuri.
Kun on varustettu laiskiaisen tarmolla, on tuollaisten valtavan lumoavien puutarha-aviisien hankkiminen silkkaa masokismia. Aloin välittömästi erään artikkelin innoittamana haaveilla parista sorapolusta takapihalle.
Miettikää. Hoidettuja, hyvin haravoituja ja vailla rikkaruohoja olevia kauniita kulkuväyliä. Reunustettuina siististi leikatulla nurmella sekä runsaasti kukkivilla maanpeittokasveilla.
Esittelin kuvia myös miehelleni. Hän ilmoitti, että vastahan hän värkkäsi kolme puupolkua halkomaan kuntta-aluetta.
Hmmm.
Hän ei selvästikään näe ajatuskuplaani kauniin leppeistä kesäilloista, jolloin vaellamme käsi kädessä sorapolkua pitkin rantaan. Istumme laiturille ja kuuntelemme, kun kuikka huutaa hämärtyvässä illassa. Syötämme toisillemme viinirypäleitä. Paahdamme vaahtokarkkeja…
Ja jos totta puhutaan en näe itsekään. Jos tarkkaan miettii, näen polulta nurmikon sekaan karanneet kivet. Kiven sekaan levinneen ruohon. Jättimäisiä voikukkia kasvamassa siellä täällä. Ja ruskeaksi käppyräksi kastelun puutteessa uinuneet maanpeiteressukat.
Niin.
Todellisuus ei useinkaan vastaa kuvitelmia. Ei edes puutarhahommissa. Ja noilla puupoluilla voi kävellä myös ilman kenkiä, joten ehkä pitäydytään suosiolla niissä.
Heräilen usein yöllä. Toisinaan tuohon hetkeen ujuttautuu jokin mielen takahyllylle painunut asia. Kuin muistilappu, joka putoaa kirjan välistä. Sen jälkeen pyörin hetken (useimmiten loppuyön) miettien tuota asiaa.
Pari viikkoa sitten aivot pudottivat tuollaisen öisen muistilapun. Siinä luki:
Haloo tampio. Lapsesi rippijuhlat ovat kesäkuussa. Nyt on maaliskuu. Siinä välissä on enää kolme kuukautta. Olisi kutsut. Pitopalvelu. Puvut rippilapselle sekä miehelleni. Valokuvaus. Olisiko aika tehdä jotain?
Makasin aamuyön paniikissa miettien, kuinka surkea äiti olenkaan. Muut hoitavat takuulla nuorensa ensimmäisen tärkeän juhlan valmistelut jo vuotta aikaisemmin. Minä paahdan suu vaahdossa hommia taas kalkkiviivoilla. Kuten aina.
Niinpä viime viikko soiteltiin mieheni kanssa kilvan pitopalveluihin. Lähetimme roppakaupalla sähköpostikyselyitä. Joka vastauksessa puhuttiin samaa kieltä. ”Pahoittelut. Olemme suljettuina juuri tuon viikonlopun”.
Osasin jo tuota odottaakin konfirmaation ajankohdan vuoksi. Tiedän, ettei kirkko nuku koskaan, mutta kenen idea oikeasti on järjestää konfiksia juhannussunnuntaihin? Koko Suomen maa on silloin pysähtynyt ja potee kokovartalokoomaa öisten kokkotulien äärellä seisomisen seurauksena.
Oltiin jo lähes luovutettu, kun mieheni bongasi vielä yhden lupaavan somesivun upeine luomuksineen. Katsoi minuun kysyvästi, että koitetaanko vielä täältä? Hetken kuluttua hän tuli riemusta hehkuen ilmoittamaan, että tämä ihana ihminen oli lupautunut. Pystyy vielä toimittamaan kaiken, mitä toivoimme. Ihan mahtavaa!
Ensimmäinen rasti tehtävälistasta ylivedetty. Kiitos Siirappiriina, kun pelastit meidän juhlat. Nyt kohti seuraavaa muistettavaa.
Postasin tästä jo Instan puolelle, että menneellä viikolla huomasin aivojen tarvitsevan liikuntaa siinä missä kehokin.
Kirjoitin lastenkirjakäsiksen, josta tein täällä kansijulkistuksen viime viikon alussa. Loppuviikon opiskelin ahkerasti kustantamiseen liittyviä juttuja, lähettelin painotaloille tarjouspyyntöjä ja viilasin tekstin sekä takakannen esittelykuntoon.
Siinä kohdassa, kun pohdin ja hain ISBN-numerojuttuja, aivot tuntuivat jo ruosteiselta mutterikasalta. Ne narisivat ja valittivat ylitöistä. Välillä kieltäytyivät jopa kääntämästä netin asiakirjajargonia ymmärrettävään muotoon.
Väsymys vain muutaman tunnin työskentelyn jälkeen oli valtavaa, vaikka itse asia oli todella mieluista sekä sydäntä lähellä. (Ylipäänsä kaiken uuden oppiminen on aina äärettömän hienoa!)
Muutenkin väsyttää taas jatkuvasti. Oletan, että osa siitä kuuluu tähän kehon outoon oirehäiriöön, jonka takia en muutenkaan ole ihan normaalissa pelikunnossa.
Olen koittanut selättää horrosta liikkumalla enemmän. Se tie on vienyt yllättäen ojasta allikkoon. Toki liikunta auttaa, onhan se mulle yksi mieluisimmista asioista elämässäni, mutta apu siitä on tällä haavaa kuitenkin vain hetkellistä. Kilometrin kävely ja siihen päälle kymmenen minuutin kevyt venyttely sekä viisi puolikyykkyä ovat tämän päivän minulle jo mestaritasoa. Sen jälkeen uni vetää puoleensa vastustamattomasti.
En ole tottunut olemaan julkisesti (saati yksityisesti) ylpeä itsestäni tai tekemisistäni. (Eläköön suomalainen kansanluonne).
Esikoiskirjani kohdalla päätin tehdä asiat toisin.
Taputin itseäni olalle, kun laitoin torstaina menemään oikolukuun valmiin tekstin.
Tiedän, etten tämän projektin päätyttyä katso enää koskaan kirjoja samalla tavalla kuin ennen. Kirja on paljon enemmän kuin sivuja. Se on jäätävän kovan työn tulos. Työn, josta lukijalle näkyy vain jäävuoren huippu.
Kun kaiken tämän kaatavan väsymyksen, kallonpohjan kipujen, päänsärkyjen ja näköhäiriöiden keskellä olen saanut lastenkirjan aikaiseksi, en halua kuunnella päässäni hakkaavia pahanilmanlintuja, jotka käskevät piilottamaan onnen ja olemaan vaatimaton.
Homma hanskassa on jotain, mistä olen sanomattoman ylpeä jo nyt.
Ja piakkoin saan laittaa sen jo laajempaan ennakkomyyntiin!
Ihanaa alkanutta viikkoa sulle ❤
Halauksin, Erja