Rakastin lapsena meidän perheen kasvimaata. Oli ihanaa nostaa penkistä porkkana tai retiisi, huljauttaa siitä suurimmat mullat pois nurkalla seisovassa sadevesitynnyrissä ja rouskutella herkku pihamaalla. Ihan tuosta vaan kesken leikkien. Tämä muisto osui tähän hetkeen, kun ajattelin vuoden aikana tapahtuneita muutoksia yhteiskunnassa. Tuollainen multainen lapsuusmuisto oikein korostaa kunnolla koronan aikaansaamaa, ylisteriiliä yhteiskuntaa, jossa maski, turvaväli ja käsienpesu ovat muodostuneet enemmän, kuin rutiiniksi.
Puhuin yhtenä päivänä siskoni kanssa siitä, kuinka kaikesta koronaturvallisuudesta on tullut jo helppo tapa. Miten outoa oli vuosi sitten mennä maski naamalla mihinkään ja kuinka nyt on jo outoa olla ilman sitä. Ihmisten ilmeettömyyteenkin on alkanut tottua. Siihen, että naamaa saa tulkita juonteiden perusteella, kun kaiken kertova suun alue on piilossa. Jos uurteet ilmestyvät silmänurkkiin, tyyppi hymyilee. Jos ryppy nousee silmien väliin, kaveria mietityttää tai käpy alkaa palaa. Mutta hei, myöntäkää pois. Joskus maski tuntuu myös turvalliselta. Eipä tarvitse aina vahdata omia ilmeitään tai esittää hymyilevänsä huonoille vitseille.
Siinä, missä vuosi sitten vasta mietittiin maskisuositusta, ajellaan täällä nykyään jopa autossa yksinään naamari päässä. Jep, oon nähnyt tästä muutaman hauskan meemin. Sekä muutaman ihan livenäkin. Itse inhoan kyseistä kapistusta niin paljon, että pidän sitä vain aina ihan pakollisen hetken ja kiskaisen saman tien pois, kun on mahdollisuus.
Käsienpesusta on tullut myös tapa. Ainakin mulle jo ihan liiallinen tapa. Selkärankaan on juurtunut kuukausien aikana niin tiukkaan ukaasi, ettei pesemättömillä käsillä saa koskea nenää tai suuta, että se vainoaa jo ihan tavallisissakin tilanteissa. Eilen, kun poimin mustikan metsäpolulta suuhuni, aloin miettiä sen jälkeen huolestuneena, koska olen mahtanut viimeksi pestä käteni. Ja oliko mustikan syönti siihen nähden tarpeeksi turvallista.
Joo. Huokaus. Syvä sellainen.
Käsidesi kulkee avainten, lompakon ja kännykän ohessa nykyään vakiovarusteena mukana. Pikkupullossa tai pyyhkeinä. Muistan hetken, kun käytin työmaalla eri käsidesiä. Lotrasin sitä usein ja paljon kerralla, koska kävin paperitöiden välissä palvelemassa. Palatessani toimistoon meinasi taju lähteä, kun vedin oven auki. Helle, erittäin vahvasti viinanhajuinen aine ja suljettu ovi olivat tehneet tehtävänsä ja saunanlämpöinen huone dunkkasi, kuin viikon ryyppyjuhlat. Sinne olikin sitten kiva mennä jatkamaan mapin tekemistä. Festaritunnelma keliä myöten.
Turvaväli taitaa olla ainoa, joka suomalaisilta on sujunut ihan luonnostaan. Nauroin sitä vitsiä hartaasti, jossa tyyppi kysyi, koska tämä kahden metrin turvaväli poistetaan ja saa palata takaisin entiseen neljään metriin.
Oon itse huomannut, että fyysisen turvavälin lisäksi mun päähän on kehittynyt valtava henkinen turvaväli tässä kaiken etätyön ja rajoitusten ohessa. Mua alkoi nimittäin ahdistamaan todella paljon, kun ekan kerran palattiin tässä mökiltä kotiin ja yhtäkkiä ympärillä olikin taas ihmisiä. Yhtäkkiä piti osata taas puhua, jaksaa keskittyä ja huomioida muiden aikatauluja. Siinä vaiheessa mietin, miten kummassa pääsen taas elokuussa kärryille mukaan. Kun lasten koulutkin alkavat jo kolmen viikon päästä.
Jep. Koronavuosi on saanut aikaan muutoksia. Myös ajattelun tasolla. Palataan alkukertomukseen lapsesta, multaisesta porkkanasta ja sadevesitynnyristä. 70-luvun ihminen ei nähnyt oheisessa kombossa mitään ihmeellistä. Tuoretta lähiruokaa omasta maasta, sopivaksi lämmennyt vesi ja puhtaaksi pesty eväs. Mikäs sen parempaa?
Koronavuoden tuote kokee hiusten juuressa valtavaa alipainetta. Hullujako nuo ovat? Ihanien lapsuusmuistojen sijaan aloin hetkessä pohtia seuraavia asianlaitoja:
- Kuinka kauan sadevesi oli jo seissyt tynnyrissä auringossa?
- Kuinka paljon bakteereja veteen oli tuona aikana ehtinyt jo kehittyä?
- Kuinka monta öttiäistä siellä mahtoi uiskennella? ja
- Miten ikinä olen pistänyt mitään ruoan tapaistakaan suuhuni pesemättä ensin käsiäni?
Puhtoista viikonloppua toivotellen, Emppu
IG @kaneliomena76