juhla

Spektaakkeli

Meillä on kahdeksan- ja kolmetoistavuotiaat lapset, joten aika monet lastenkemut on tullut nähtyä sekä itsekin järjestettyä. Somessa on jo pitkään puhuttu lasten synttäreiden laajenemisefektistä. Pitää olla aina isompaa ja enemmän. Erikoisempaa. Speltaakkelimaisempaa.

Mekin täällä maailman korpikylässä ollaan luisumassa suurten metropolien malliin, joissa äidit ja isät koittavat lyödä toisia vanhempia laudalta järjestämällä aina vain parempia synttäreitä ja jakamalla aina vain upeampia kaverilahjoja. Puhumattakaan synttäriohjelmasta, josta nähdään painajaisia jo viikkoa ennen juhlia ja jonka armottomat nuoret vieraat lyttäävät kuitenkin kasaan alta minuutin.

-Oli tylsää.

-Mariannen juhlissa oli parempi ohjelma.

-Eiks täällä tosiaan oo mitään muuta?

-Ihanaa päästä kohta kotiin.

Kysymys kuuluukin. Mikä (tai oikeammin kuka) tätä laajenemisefektiä pitää yllä? Sosiaalinen paine? Oma ylpeys? Kilpailuhenkisyys? Joku muu vastaava? Sillä lapset eivät itse näitä megasynttäreitä ole alkujaan edes keksineet, vaan me aikuiset itse. Me olemme luoneet kemuvankilan, jonka makeiden kaltereiden takana huokailemme kurjaa kohtaloamme. Ja me korkeimman omakätisesti olemme kopioineet maailmalta myöskin nuo monelta suunnalta kirotut kaverilahjat, joiden kanssa kuuluu menevän yhdellä jos useammallakin hermo erittäin huonoon kuntoon.

Erilaiset synttärit

Meidän kuopus täytti kahdeksan ennen kesää. Yleensä ollaan järjestetty kaverijuhlat jossain tapahtumapaikassa (juurikin ohjelman ja helppouden takia), mutta koronan vuoksi päätettiin pitää tällä kertaa kemut kotona.

Ajattelin, että tokaluokkalaiset osaavat kyllä leikkiä keskenään, joten en järjestänyt muuta ohjelmaa, kuin niiden kaverilahjapussien etsinnän pihamaalla. Keittiön pöydälle ladoin koruntekotarvikkeita, jos joku haluaisi rauhallisempaa tekemistä. Se olikin suosittu piste juhlan loppupuolella.

Kuopus toivoi kakkua, vaikka ajattelin, ettei sitä kukaan syö. Yllätyksekseni juuri kakku sekä vesimeloniviipaleet olivat eniten vieraiden mieleen ja ne lautaset tyhjenivät ensimmäisinä. Muu tarjoilukin oli enemmän vanhan ajan synttärimallista – piparia, korvapuustia, mokkapalaa, karkkia ja sen sellaista. Ei muotomuffinsseja tai nauravia nakkeja.

Suuri osa porukasta oli jo keskenään tuttuja, koska ovat samalla luokalla. Mukaan mahtui kuitenkin kolme hiljaisempaa lasta, joiden katsoin jäävän syrjään heti alkuun. Mun mielestä on tärkeää, että aikuiset huolehtivat isompienkin lasten synttäreillä, että kaikki pääsevät juttuihin, eikä ketään aleta kiusaamaan millään tavalla. Niinpä itsekin hajotin nämä kuppikunnat keräämällä porukan yhteen ja pyytämällä heitä keksimään leikin, johon kaikki pääsevät mukaan. Sanoin, ettei ketään saa jättää ulkopuolelle. Lapset nappasivat heti ihanasti asian ja lähtivät juoksujalkaa piiloihin yhden jäädessä etsijäksi.

Aarteenetsinnän ja herkkujen jälkeen ensimmäinen kysely lisäohjelmasta kajahti ilmoille. Ilmoitin, ettei ole mitään ohjelmaa, mutta leikki on vapaata ja piha käytössä. Hetken kuluttua trampoliinille oli jono ja piilosilla olo jatkui muutamien kesken.

En täyttänyt kyselykaavaketta siitä, oliko vierailla kivaa, mutta ainakin sankari oli tyytyväinen. Hän oli saanut herkku- ja leikkihetken kavereiden seurassa. Ja nauru kaikui pihalta sisälle saakka, joten kai he keskenään viihtyivätkin. Itse olin iloinen siitä, että synttärit pystyi järjestämään ilman kamalaa hämminkiä ja säätämistä. Eikä tarjottavillekaan tarvinnut askarrella jalkoja tai silmiä. Sen kun katsottiin päältä, että kaikki pysyivät mukana menossa.

Missä kulkee raja?

Tämä on toinen kysymys, jota pohditaan joka kerta, kun pienemmillä lapsilla on kaverisynttärit.

Itse olen sitä mieltä, että jos porukkaa on kohtuullisesti luokalla, heidät voi (etenkin tapahtumajuhliin) kutsua kaikki. Ikävämpiä tilanteita olen kohdannut kuullessani lapsilta, kuinka muu luokka on kutsuttu isommille tapahtumasynttäreille, mutta kaksi tai kolme oppilasta on jätetty ulkopuolelle. Miltähän heistä mahtaa tuntua kuunnellessaan, kun kaikki puhuvat tulossa olevista juhlista? Ja kenen päätöksiä nämä poisjätetyt lopulta ovat?

Toisinaan vanhemmilla on kiistaa toisen lapsen vanhempien kanssa ja lapsi jätetään tästä syystä kutsumatta. Lapsen ei tarvitse kärsiä ulkopuolisuutta aikuismaailman typerien riitojen takia, joten raja kulkee tasan siinä. Ei siirretä omia kaunojamme enää seuraaville sukupolville, eihän.

Joskus lapsilla ei mene hyvin koulussa tai toinen kiusaa lastasi. Tässäkin tilanteessa kannattaa käyttää mahdollisuus, kun olet itse seuraamassa tilannetta.

Olen yhden kerran kutsunut kuopustani kiusanneen kerholaisen synttäreille. Lapsi oli hyvin mukana juhlissa ja sopeutui mukavasti toisten joukkoon. Hän halusi tulla myös meille parin kuukauden päästä muutamaksi tunniksi leikkimään meidän tytön kanssa.

Vaikka tästä ei mitään elinikäistä kaveruutta heille syntynytkään, olen iloinen, että päätimme kutsua hänet juhlaan mukaan. Sillä uskon syvästi siihen, että kaikki lapset ovat hyviä. Kaikki ympärillä oleva ja koettu vain tekevät mieleen joskus syviäkin naarmuja ja ne heijastuvat väistämättä käyttäytymiseen. Aikuisillakin, miksi ei siis pienemmillä.

Toivon aina näissä lasten synttärijutuissa, että vanhemmat osaisivat miettiä asiaa oman itsensä kautta. Mitä jos minä olisin työpaikalla ainoa, jota ei kutsuta vaikka saunailtaan mukaan? Miltä se tuntuisi?

Yksi tai kaksi lasta lisää juhliin ei liikauta kokonaiskustannusta juuri suuntaan tai toiseen. Etenkin, jos juhlitaan kotona ja syödään kakkua ja jätskiä. Mutta lisää iloa se päätös tuo. Sekä kutsutulle, että sankarille.

Riemuisaa keskiviikkoa❣

Emppu

Vastaa