Tässä sitä taas ollaan. Eletään viikosta toiseen särkylääkkeiden ja lihasrelaksantin varassa. Parempaan päin lähtenyt kunto teki jälleen oharit ja palasi huonommalle asteelle. Tosin uusilla asetuksilla höystettynä. Tällä kertaa jokin puuduttaa myös jalkoja, lonkista kantapäihin saakka.
Ehdin olla monta aikaa jo riemuissani. Pystyn tekemään taas asioita! Pudotus oli siksi tällä kertaa henkisellä puolella niin raju, että alkaa olla vaikeaa jo pitää toivoa yllä.
Olen yrittänyt kävellä muutaman sata metriä edes joka toinen päivä. Viikata pyykkiä ja käydä joskus kirjastossa. Mummovauhdilla, mutta kuitenkin.
Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta tulee niin mustaa blogitekstiä, ettei sitä ihan kaikkea viitsi tänne vuodattaa (vain tämän). Kirjakässäriä oon tekstannut manuaalisesti vihkoon ja siirtänyt siitä koneelle, kun on ollut parempi hetki. Onneksi Wordissa on sanelukone, joka kääntää puheen tekstiksi, kun oikein paha päivä tulee lihasjumissa kohdalle.
Olen itkenyt, kironnut, manannut ja kysellyt miksi. En pysty autossakaan matkaamaan puolta tuntia pidempään, joten kaikki reissut on tehtävä aikalailla pienen matkan säteellä. Tänään meinasin pyörtyä kaupan hyllyjen välissä, kun selkää ahdisti äkisti niin, että henki salpautui pystyasennossa.
Mulla on monia unelmia, jotka ovat vaan odottaneet hetkeä, jolloin on tarpeeksi aikaa toteuttaa niitä. Nyt, kun työtkin loppuivat ja aikaa olisi enemmän, en pystykään. Pitäisi vaan levätä ja liikkua kohtuudella. Jättää kaikki muu väliin. Jättää elämä väliin.
Turhauttaa. Kaikki tuntuu taas tänään niin helvetin epäreilulta. Kuin elämä olisi pidossa. Odottaen, että joku sellainen ihminen vastaa, joka osaisi joskus kertoa, mikä mun oireita pitää edelleen yllä.
Ja mikä siihen auttaisi.
Toivoa etsien, Emppu
P.S Ottakaa ihmeessä seurantaan nuo Maria Vakkurin runot. Niitä ei voi lukea liikuttumatta.
IG sydanmuruja
