Hän oli kaikkien rakastama… Hän oli aina iloinen ja hyväntuulinen… Harmi, ettemme nähneet useammin… Viimeisimmässä viestissä sovittiin, että nähtäisiin pitkästä aikaa ensi kesänä… Sanoinko koskaan, kuinka tärkeä meille olet… Muistosi elää ikuisesti…
”Kaikki rakastaa mua”
Katsoin eilisiltana Uuden Musiikin Kilpailun ja vaikken Dannyn musiikista liiemmälti pidäkään, jäi hänen laulunsa ”Sinä päivänä, kun kaikki rakastaa mua” sanoma mietityttämään.
Olen usein pohtinut samaa asiaa. Miksi ihmisellä tuntuu olevan niin suuri merkitys vasta sinä päivänä, kun häntä ei enää ole? Miksi ihmistä kiitetään vasta haudalla ja kehutaan vasta muistopuheissa? Miksi rakkaus ihmistä kohtaan on helpompaa tunnustaa vasta silloin, kun hän on jo poissa?
Suuri osa ihmiskunnasta tarpoo elämänsä läpi tuntien enemmän tai vähemmän yksinäisyyden ja arvottomuuden tunteita. Kuinka silloin lämmittäisi tietää, miten pidetty ihminen onkaan. Kuinka kaiken maailman ahdistuksen keskellä olisi ihana kuulla, miten paljon hyviä asioita on tuonut jonkun elämään. Mutta ei. Murheet kyllä voivotellaan suureen ääneen, kauniita asioita onkin sitten vaikeampi sanoa. Kuin ääni juuttuisi kurkkuun. Helpompi avautua sitten arkun äärellä.
Mutta tiedäthän. Rakkaasi ei välttämättä kuule sitä tunnustusta enää. Sano se hänelle nyt. Kun hän on vielä siinä. Ota kädestä kiinni tai katso silmiin. Keskity hetkeen. Puhu sydämestäsi, se löytää aina oikeat sanat vaikka itse epäröisit.
Anna arvoa ajoissa
Olen itse huono antamaan tunnustusta kenellekään. Se tuntuu jotenkin… nololta (?). Muutama vuosi sitten päätin kuitenkin opetella sen taidon. Päätin, että niinä hetkinä, kun ajattelen jostakin ihmisestä tai tilanteesta jotain positiivista tai kivaa, sanon sen ääneen. En mieti asiaa vain omassa päässäni.
Tätä päätöstä en ole katunut kertaakaan.
Kun olen kehunut jonkun lapsen käytöstä, toisen hiuksia, yhden vaatteita ja porukan työn jälkeä jne., olen vastineeksi saanut aina ilahtuneen hymyn ja ihan varmasti hyvän mielen sille toisellekin. Oma mieli toisen ihmisen kehumisesta kohenee ainakin. Jopa pidemmäksi aikaa. Tässä asiassa huomaa omakohtaisesti sen, kuinka hyvä synnyttää hyvää.
Alkuun tämä tapa kysyi rohkeutta. Mennä nyt vieraalle ihmiselle puhumaan herranen aika! Pikkuhiljaa se alkoi juurtua ja on nyt jo helpompaa. Huonon palautteen tai ikävän asian sanominen on ilman muuta vaikeaa, mutta en itsekään käsitä, mikä kauniiden asioiden sanomisessa tuntuu niin ongelmalliselta. Juuri senhän pitäisi olla maailman helpointa!
Tämä arvon antaminen ajoissa, on harmillisen jälkijättöistä myös kulttuurielämässä.
Historia tarvitsee suurmiehiä ja -naisia. Harmi vain, että etenkin monen taiteilijan kohdalla heidän lahjansa maailmalle on ymmärretty vasta vuosikymmeniä heidän kuolemansa jälkeen. Taiteilija, joka on intohimonsa ajamana maalannut upeita tauluja, ei saakaan koskaan kuulla, miten uraauurtavan teoksen on tullutkaan tehneeksi. Tai kuinka merkittävän sinfonian onkaan säveltänyt. Tai tuotteen keksinyt. Näistä jaetaan sitten palkintoja ja kunniamainintoja perillisille, vaikka taitelija itse ei olisi saanut koskaan työstään henkilökohtaisesti yhtä ainuttakaan tunnustusta.
Siitä huolimatta, että kulttuuriarvostus kulkeekin usein näin jälkijunassa aikakausien muuttuessa, ei saman tarvitse tapahtua henkilökohtaisessa elämässä.
Läheisesi on siinä.
Ota lapsesi kainaloon ja kerro kuinka ihana hän on. Soita ystävälle kertoaksesi, että hän on sinulle tärkeä. Vie ruokakassi vanhukselle ja jää samalla kahville. Anna aikaasi, kysy kuulumisia ja kuuntele oikeasti. Kerro rakkaallesi, kuinka paljon häntä rakastat.
Sillä hän on siinä nyt. Huominen on kaikille arvoitus. Kerro hänelle tänään, kuinka paljon hän sinulle merkitsee.
Kerro, kun hän vielä itse kuulee sen.
Rakkaudella, Erja
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76
