Olen tykännyt aina katsella, kun joku asiansa osaava tekee ruokaa tai leipoo. Siinä on jotain lähes hypnoottista.
Nuoremmilta vuosiltani muistan äärimmäisen hyvin Nigella Lawsonin sekä Jamie Oliverin kokkiohjelmat. Oliverin ohjelmassa purivat vauhti ja ammattilaisen varma ote. Lawson vei pisteet aistillisuudesta. Nigellan keittiössä ruoanlaitto kun lähenteli melkein kulinaarista esileikkiä mehukkaine kuvakulmineen ja nautinnollisine maisteluineen.
Lemppareitteni joukkoon kuului myös Ylellä muutamia vuosia takaperin pyörinyt sokerileipurin herkut, jossa tanskalainen sokerileipuri Mette Blomsterberg taituroi aivan upeita leivonnaisia. Toisinaan ne muistuttivat ulkoisesti enemmän taideteoksia, kuin jotain, mitä raaskisi syödä, mutta se tekeminen… Voi, kuinka rentouttavaa sitä olikaan katsella. Ja kuunnella.
Löysin tämän ruokaohjelmien rentoutustaajuuden jo lapsuudessa, jolloin telkkarin keittiössä häärivät kokit Vanamo ja Kolmonen. Patakakkosta katsottiin meillä melkein aina koko perheen voimin ja hyvät reseptit koitettiin kirjoittaa nopeasti ruutupaperin kulmaan ylös. Onneksi myöhemmin tuli teksti-tv, jonne ruokaohjeet myöskin tallennettiin kopioitavaksi.
Well well. Tässä viimeisen vuoden kuluessa, olen kuitenkin löytänyt uuden ruokaohjelmien rentolan. Ihanan ”Mayn keittiössä”, joka pyörii Alfa tv:llä.
May Paavola on Yhdysvalloissa asuva suomalainen, joka kokkaa keittiössään vaikka mitä herkkuja. Välillä tehdään isoja kylkipaloja amerikan malliin, välillä leivotaan leipää. Pari viikkoa sitten hän opetti sikäläistä ystäväänsä rypyttämään karjalanpiirakoita. Olikin mielenkiintoista nähdä lopussa, miten hänen amerikkalainen vierasjoukkonsa suhtautui tähän kansamme herkkuun.
Maylla on ihanan kotoisa ote ruoanlaittoon. Vähän kuin joku kokkaisi mulle iltaruokaa meidän olkkarin nurkassa ja juttelisi samalla leppoisasti siitä mitä tekee ja välillä vähän muustakin.
Aloin tarkemmin miettiä, mikä tuossa ohjelmassa on niin magneettista. Millä tavalla se eroaa niin paljon muista ruoanlaitto-ohjelmista? Päädyin tulokseen, että itseäni ainakin kiehtoo sen tekotapa, miljöö ja tahti.
Kun ekoja kertoja pysähdyin tämän ohjelman äärelle, näytti siltä, kuin joku olisi kuvannut omalla videokameralla toista tekemässä ruokaa. Vähän kuin kotivideoissa. Hommassa ei ollut samaa päälle liimattua tekemistä, vauhtia ja kerrontaa, kuten niin monissa muissa kokkiohjelmissa. Siinä vain yksinkertaisesti tehtiin ruokaa ja näytettiin nauttivan siitä.
Ympäristö on keinotekoisen studion ja loistelamppujen sijaan (todennäköisesti hänen oma) keittiönsä, joka luo tietysti rennon tunnelman jo itsessään. Kukapa nyt pingottaisi omassa kyökissään, vaikka tekemisiä kuvattaisiinkin.
Myös vauhti on ihanan leppoisa. May Paavola ottaa suolan sieltä ja pippurin täältä, nostelee purkkeja rauhallisesti ja ripauttaa mausteita näppituntumalla ruoan joukkoon. Samalla hän selittää tekemisiään ja joskus jotain muutakin. Piristävää on, kun hän viljelee suomalaisten sanojen sekaan englantia, unohtaessaan lähetyksessä, mikä sana suomeksi olikaan.
Ohjelmassa viedään myös homma loppuun saakka, eli tehty menu laitetaan aina lopussa tarjolle ja nautitaan ystävien seurassa. Tämä korostaa mielestäni kivasti ruokailun sosiaalistakin merkitystä. Meno on kaiken lisäksi aivan mahtavan amerikkalaista runsaine pöytäkoristeineen ja kauniine kattauksineen.
Houkuttelin yhtenä vapaapäivän iltana lapsetkin katsomaan hetkeksi tätä ruokaohjelmaa.
He istuivat kuin noiduttuina alusta loppuun saakka. Olivat jopa vähän pettyneitä kun ohjelma loppui.
May on saavuttanut ainakin meidän perheen suosion. Eilenkin tuli suuremmilta kanavilta aikansa kassamagneetteja, alkaen Ghostbusterseista ja Bridget Jonesista. Silti klo 23 käänsin Alfalle ja katsoin, kun May teki katkarapupastaa.
Leppoisaa keskiviikkoa, Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76
