Kun kaksi vuotta sitten makasin outojen oireiden keskellä voimattomana sängyn pohjalla, kuulin, kun tokaluokkalainen kuopukseni lauloi huoneessaan silloisen lempibändinsä (Indican) laulua ”Pidä kädestä”.
”Ja kun silta se tuulessa keinui, olin valmis jo luovuttamaan
Tunsin kuinka sun sormesi tarttui, käsivarteeni voimattomaan
Ja kun köydet mun sillan alta pois sortui päästänyt et silloinkaan”
Makasin siinä ja kyynelet vain valuivat poskiani pitkin, kun kuuntelin suloisella lapsen äänellä laulettuina sanoja, jotka kertoivat täydellisesti siitä myrskystä, joka mielessäni teki tuhojaan. Olin laihtunut niin paljon, että muistutin luurankoa. Jalkani vapisivat kävellessä heikotuksesta. Samaistuin täysin laulun voimattomaan käsivarteen.
Valvoin suurimman osan öistä ja koitin saada henkeä selkäni kivikovien lihasten kanssa. Pelkäsin kuolemaa. Rukoilin ja toivoin, että saisin nähdä lasteni kasvavan. Ja että saisimme mieheni kanssa vielä monia yhteisiä vuosikymmeniä. En kaivannut mitään erikoista. Matkoja, hienoja ravintoloita tai hiekkarantoja. Minulla oli ikävä tavallista arkea. Sitä, jossa jaksan taas käydä perheen kanssa koiralenkillä ja keittää kaurapuuroa hengästymättä seisomisesta.
”Pidä kädestä kiinni, jos jalkani horjuu
Kanna, kun korteni maahan sortuu
Varjoista valoihin lentää anna, siipien suojassa kanna”
Laulu kertoo myös täydellisesti siitä kädestä, joka minua on pidellyt koko tuon vaikean matkan. Se käsi koostuu perheestäni, jossa jokainen kannatteli omalla tavallaan yhtäkkiä muuttunutta elämää. Tilannetta, jossa perheen toinen aikuinen oli äkisti poissa kaikesta arjen toiminnasta. Pystymättä tekemään itse juuri mitään.
Kun mieheni hoiti kauppareissut, lasten kuskaukset, siivoukset, koirien hoidon ja ruoanlaitot työnsä ohella, mietin usein, miten minun olisi mahtanutkaan käydä, jos olisin ollut ihan yksin? Vailla ketään, joka olisi halannut ja valanut uskoa pimeimpiin hetkiin? Vailla ketään, joka olisi vakuuttanut, että kaikki kääntyy vielä parempaan? Vailla ketään, joka olisi tuonut kahvia ja pullaa yöpöydälle tai toimittanut ruokalautasen sänkyyn, kun omat voimat eivät siihen riittäneet?
Syy, miksi pohdin tätä nyt enemmän, on joulun läheisyys. Mulle joulu on ollut aina iloinen ja odotettu juhla, mutta tuolla pyhäpäivällä on monille myös toinen puolensa.
Yksinäisyys.
Siinä, missä on porukkaa, jotka huokaillen kiiruhtavat sukulaiselta toiselle tuon kolmen päivän juhlamaratonin ajan, löytyy myös ihmisiä, jotka olisivat iloisia vierailuähkystä. He eivät saa muistamisia. He eivät saa vieraita. He eivät saa kortteja tai joulukukkia. Perhettä voi olla, mutta he ovat jossain kohti elämää pudonneet pois. Jonnekin omiin kuvioihinsa. Niin kauas, ettei joulukorttikaan saa heitä enää takaisin.
Voitte pitää hassuna, mutta olen usein miettinyt myös sitä aikaa, kun itse olen vanha. Millainen tuo rakastamani joulu omalla kohdallani silloin on?
Onko ihania, elämää täynnä olevia perhejouluja, joissa olen emäntänä lapsilleni ja heidän lapsilleen? Vai pääsenkö vieraaksi heidän jouluihinsa mieheni kanssa?
Tai ehkä olenkin yksinäinen mummo jossain hoitokodissa, jonka huoneessa on ikkunassa joulutähti ja pöydällä rasia vihreitä kuulia. Muistelen aamupuuron äärellä jouluja, joina keitin riisipuuroa omalle perheelleni ja kuuntelimme samalla joulupukin kuumaa linjaa telkkarista. Muistelen. Kaipaan. Rakastan.
”Sillä heikko on henkeni, onnen orja
Temppeli sillä vain hento, sorja
Kanssani kuljethan poikki tän sillan
Aamun ja viimeisen illan”
Luovan välittämisen yhteisö Siskot ja Simot, järjestää jo yhdettätoista kertaa ”Joulupostia ikäihmisille”-kampanjan. Tempaus on käynnissä 4.12. saakka. Tarkemmat tiedot ja ohjeet sekä korttien keräyspaikat löydät täältä. Kortin lähettämällä voi jakaa omalta osaltaan joulumieltä ikäihmisille. Jokaisen sydämessä tuntuu hyvältä, kun saa ihan oikeaa, fyysistä postia.
Ja jos voin tuuleen kuiskata pienen toiveen, niin toivon jokaiselle lapselle tänä jouluna hetken aikaa.
Sitä ei saa pakettiin, mutta se antaa parhaat muistot. Yhdelläkään aikuisella ei oikeasti ole niin kiire, ettei ehdi ottaa jostain puolta tuntia vaikka pelin pelaamiseen, kirjan lukemiseen tai ihan vain juttelemiseen ja hassutteluun.
Kiire on useimmiten tunne, jonka voi selättää kysymällä itseltään mihin? Mihin minulla on oikeasti kiire? Tarkemmin ajateltuna vastaus saattaa yllättää ja sitä huomaa, että jokin asia voikin odottaa.
Pidä kädestä kiinni.
Rakkaudella, Erja
P.S. Blogin sitaatit ovat Indican laulusta ”Pidä kiinni”.