elämä

Omanlaisensa äiti

Muistan, kuinka kolmekymmentäkaksivuotiaana kipuilin äidiksi kasvamista. Pitkään odotettu esikoinen oli siinä. Ihana vauva tuhisemassa sängyssään, enkä minä ollutkaan kasvanut synnytyksen yhteydessä äidiksi. Sama henkinen mukula, joka olin ollut jo useamman vuosikymmenen, asui edelleen pääni sisällä, enkä osannut yhdistää sitä noihin muihin näkemiini äiteihin, jotka varmoin ottein nostelivat hauraita kääröjään ja tiesivät tasan tarkkaan, milloin pullomaito oli liian kuumaa.

Side vauvaan oli heti syvä ja rakkaus mittaamaton. Samalla kuitenkin pelkäsin häntä. Pelkäsin sitä suurta vastuuta, joka hänen mukanaan tuli.

Vielä parivuotiaan taaperonkin kanssa pidin itseäni jotenkin erilaisena. Outona äitinä. Huonona äitinä. Toisinaan katselin ympärilleni leikkipuistoissa ja koitin sovittaa itseäni siihen samaan muottiin, missä muut näyttivät olevan. Turhaan. En tuntenut itseäni äidiksi. En edes aikuiseksi.

Hyvillä äideillä oli aina vesipullo kuumalla ilmalla mukana. Laastaria, käsidesiä, kaulin, leivinjauhetta, neuloja ja lankaa käsilaukussa. Iltasatukirja auton takapenkillä ja känkkäränkkätilanteisiin jotain pientä purtavaa vaunujen sivutaskussa. Hyvien äitien eväät olivat sokerittomia, vehnättömiä ja suolattomia. Minä en keksinyt koskaan lapselle kerhoon muuta evästä, kuin leivän ja piparin. Toisinaan hedelmän.

Toiset tuntuivat olevan aina edellä joka asiassa. Harrastuksissa, kerhoissa, kouluasioissa. Mistä ne löytävät aina kaiken tiedon, mietin silloin. Onko olemassa joku salainen äitifoorumi, jonne en ole vain osannut hakeutua? Yhteisö, jossa annetaan kuukaudeksi kiertävä ruokalista annoshintoineen. Kerrotaan kestävimmät haalarimerkit. Ennustetaan kerhon kevätretkipäivät. Tiedetään lasten juoksukilpailut ja taidetapahtumat. Jaetaan popup-lastenvaatemyynnit.

Minä tunnuin surffaavan esikoisen kohdalla aina vastavirtaan. Etsin välikausivaatteita, kun toiset hankkivat jo toppaa. En osannut leikkitreffikuvioita. Minun lapseni kulkivat toppakengissä vielä huhtikuussa, kun toisten juoksivat jo lenkkarit jalassa. Kaiken lisäksi minun lapseni taisi olla ainoa, jolla ei ollut syksyllä kuravaatteita tarhassa.

-Kun pitäisi olla, tarhan täti sanoi ja katsoi minua säälivästi. -Etteivät lapsen vaatteet kastu.

Sillä hetkellä tunsin itseni idiootiksi. Epäonnistuneeksi. Seuraavana päivänä lapsi meni tarhaan tuliterä kurahaalari mukanaan. Tädin katseen muistan edelleen.

Ennen eskaria kaivoin ahdistuneena kellotaulun ja numerokirjan esiin, kun puistoissa toiset samanikäiset harjoittelivat sellaisia. Tyrinkö nyt kaikki lapseni herkkyyskaudet, mietin, jos en osaa oikeaan aikaan opettaa oikeita asioita. Mitä pitää osata kouluun mennessä? Ollaanko nyt edellä vai jäljessä? (Lohdutukseksi muille samoja asioita miettiville. Meidän esikoisen keskiarvo on yhdeksän, joten ihan pieleen ei menty ajoituksissa kuitenkaan).

Kun lapset kasvoivat, seuraava kipukohta omassa elämässä oli sovittaa perhe-elämän sekaan omia tekemisiä. Niitä tekemisiä, joiden kautta pitää kiinni itsestään. Ettei hukkuisi kokonaan äitiyden ihmemaahan, löytämättä enää koskaan kotiin.

Katselin taas muita. Toiset hoitivat työt, lenkkeilyn, kaupassakäynnin ja pihatyöt niin vaivattomasti. He onnistuivat sovittamaan käsityöt, leipomisen ja siivoukset jonnekin toiseen ulottuvuuteen, jossa on muutama tunti enemmän aikaa. Minä yritin ja väsyin. Väsyin ja kiukustuin. Kiukustuin ja kärttysin muille. Miksi minä en osaa? Miksi minä en pysty samaan? Mieheni sanoi kerran, etten voi olettaa jaksavani samaa, kuin moni muu. Väsynhän reuman takia nopeammin. Oletin silti. Koska en halunnut jäädä yhtään huonommaksi.

Mulla meni monta vuotta siihen, kun mollasin itseäni. Katselin muita, kuvittelin heidät seiniensä sisälle asumaan kiiltokuvaelämää ja koitin pyrkiä samaan. Haukuin itseni armottomalla nuotilla maasta taivaaseen, kun en jaksanutkaan. Jaksanut herätä aamulla kuudelta lenkille ja laittaa iltaisin tuorepuuroa tekeytymään. Jaksanut surautella viherjuomia lounaaksi, askarrella viikonloppuisin teatteria kankaasta ja keksiä lapsille temppurataa takapihalle.

Vasta muutamia aikoja sitten tajusin, ettei siinä ole mitään väärää. Ymmärsin vihdoin, että olen omalla tavallani hyvä äiti. Se, joka ei aina jaksa leikkiä, mutta pelaa mielellään. Joka ei juuri koskaan osaa tehdä hyvää ruokaa, mutta leipoo maukkaita herkkuja. Joka on joskus niin kiireinen, että rähjää, mutta vastapainoksi on läsnä lapsilleen niin paljon, kuin mahdollista.

Ja joka välittää ja rakastaa niin paljon, että joskus rintaan sattuu.

Se oli todella valaiseva hetki, kun tajusin alkaa kiittää itseäni asioista, jotka olen tehnyt hyvin. Kun uskalsin taputtaa itseäni olalle ja kehua vähän, kuinka paljon olen matkan varrella henkisesti kasvanutkaan.

Ja kuinka ylpeä olenkaan noista kahdesta ihmisentaimesta.

Vaikka en osannut opettaa aakkosia ajoissa, he ovat hyviä koulussa. Vaikka mulla ei ollut aina tarjota nenäliinaa, xylitol-pastillia, ehjiä tumppuja tai kurahaalareita, heistä kasvoi aivan mahtavia tyyppejä. He osaavat ottaa muut huomioon, ovat lämminsydämisiä ja kiinnostuneita asioista. Ja mikä tärkeintä – osaavat puhua tunteistaan ja näyttää ne.

Omilta silmiltäni putosi harso sen jälkeen, kun oivalsin, että olen hyvä äiti juuri tällaisena. Vaillinnaisena ja keskeneräisenä. Koko äitiys on tuntunut sen jälkeen toisenlaiselta. Vapaammalta. Koska nyt en aseta enää itselleni odotuksia, jotka sopivat paremmin jonkun toisen elämään.

Lämmöllä, Emppu

FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76

You may also like...

Vastaa