Oli vuosia, jolloin kyseenalaistin oman ajan. Mun mielestäni perheellisellä ei tarvinnut olla sellaista. Kaikessa nuoruuden viisaudessani ja jaksamisessani ajattelin, että kun lapsia hankitaan, heidät myös itse vuorokauden ympäri hoidetaan. Vapaahetkistä viis. Tämä ajatusmalli kun vielä kuorrutettiin luonteella, joka ei koskaan pyydä apua, oltiinkin ennen pitkää uupumukseen johtavalla tiellä.
Jotta tajuaa tarvitsevansa muutosta, täytyy ensin kokea jonkinlainen pysähdys. Itse väsähdin totaalisesti, kun yritin pitää kaikki langat omissa käsissäni toisen lapsen synnyttyä.
Yritin olla aina läsnä. Pirteä. Jaksava ja puuhakas. Syötin vauvaa kolmesti yössä (puoliltaöin, kahdelta, viideltä) ja heräsin viisivuotiaan kanssa seitsemän maissa. Vauvan nukkumahetkillä leikin ja askartelin esikoisen kanssa. Koitin antaa hänelle ekstra-aikaa niinä hetkinä, jottei hän tuntisi jäävänsä kokonaan vaille huomiota.
Tein paljon asioita etukäteen, ennakoin ja suunnittelin. Yritin olla aina askelen edellä kaikissa hommissa. Kirjoitin muistilistoja post it-lapuille ja kalenterin kulmiin. Aikataulutin viikkoja jatkuvasti mielessäni.
Kaikelle muulle raivasin aikaa, paitsi itselleni. Kaikki muut huomioin, paitsi itseni. Väsymyksestä tuli normaali. Niin normaali, ettei sitä osannut enää kyseenalaistaa. Ainahan pienten lasten vanhempia väsyttää, muistan ajatelleeni. Nyt jälkikäteen mietin, miksi arvostin itseäni silloin niin vähän. Miksi kaikki muut ansaitsivat elämässäni paremman kohtelun, kuin minä itse?
On vanha tapa ajatella nuoruudesta, että ne ainutlaatuiset vuodet saa vain kerran. Sama koskee jokaista päivää. Myös vanhempana. Jokaikinen aamu, ainutkertainen sinä, heräät ainutlaatuiseen elämääsi. Elämään, jota saa varmuudella vain hetken kerrallaan. Se, mitä omasta ainutlaatuisesta elämästään tekee, on jokaisesta itsestään kiinni. Kannattaa pitää huolta siis myös itsestään.
Edelleenkään en osaa hirveän hyvin ottaa omaa aikaa. Harjoittelen kuitenkin jatkuvasti. Lapset kasvavat koko ajan, eivätkä he tarvitse jatkuvaa valmiudessa oloa enää. Aikaa jää jo muuhunkin, kuin pelkkään rutiinien pyörittämiseen.
Mulla onkin ollut yhtenä kasvunpaikkana viimeisen vuoden aikana löytää itseni uudelleen kaiken äitiyden alta. Löytää juttuja, joista saan virtaa, koska samat asiat eivät sytytä enää nelikymppistä minää liekkeihin, kuin kymmenen vuotta sitten.
Mun mielen latureiden top-6
Kävelylle lähteminen on yksi mun lempparitavoistani nollata stressiä ja lisätä jaksamista. Lenkin pituudella ei ole väliä, koska enemmänkin fiilistelen, en vedä kuntoilutarkoituksessa hiki päässä. Napit korviin, lempimusaa omalta soittolistalta ja matkaan. Toisinaan, kun oon oikein kyllästynyt kaikkeen informaatiotulvaan, jätän ne musatkin kotiin. Suuntaan kanavan rantaan katselemaan virtaavaa vettä ja metsäpolulle kuuntelemaan linnun laulua. Lenkiltä palaa aina ihan erilainen perheenäiti. Rauhallisempi, tasaisempi ja sellainen, joka jaksaa taas kuunnella monta aikaa toisten murheita ja ratkoa ongelmia.
Kotitreeni on myös yksi lisäenergian lähteistäni. Nyt kesäaikaan tykkään tehdä jumppani pitkälti pihamaalla, jossa saa samalla raitista ilmaa. Teen kyykkyjä, vatsoja sekä porrasnousuja ja lopuksi venyttelen selkää luudanvarren kanssa. Sisällä käytän käsipainoja, Bosu-palloa, jumppapalloa, kuminauhaa ja oman kehon painoa.
Tunnin treeni venytyksineen saa aina hyvälle mielelle. Vaikka aloittaessa ei tekisi mieli liikkua yhtään, on loppujen lopuksi ihan hurmiossa. Tämä ei kuitenkaan päde silloin, jos on tosi väsynyt. Sellaiseen väsymykseen en liiku, vaan lepään. Joskus olen vääntänyt väkisin jumpan kovaan väsymykseen, jonka jälkeen olo on ollut kurja ja tehoton. Kannattaakin kuunnella tarkalla korvalla omaa olotilaa ja opetella erottamaan oikea väsymys siitä, ettei vain huvittaisi lähteä liikkeelle.
Lukeminen nollaa multa ympäristön lähes täysin. Nuorempana talo olisi saanut kaatua mun ympäriltäni, enkä olisi lukiessani varmaan edes huomannut. Äidiksi tultuani olen oppinut surffaamaan lukiessani kahden maailman rajalla koko ajan. Mieli seikkailee kirjan sivuilla, mutta olen silti kärryillä, mitä muualla tapahtuu. Vastaukset toisten esittämiin kysymyksiin tosin saattavat olla puolivillaisia ja saapua viiveellä.
Kirjoittaminen. Nyt puhutaan asiasta, joka on vienyt mun sydämen ihan kokonaan. En ikinä uskonut, että voisin vanhemmilla päivilläni innostua jostakin asiasta vielä näin paljon. Toisinaan, kun tuntuu, että elämässä on liikaa kaikkea, koitan luopua hetkeksi kirjoittamisesta. Siitä on kuitenkin tullut niin olennainen osa minua, että viimeistään parin päivän kuluttua huomaan avanneeni blogisivun tai kirjoittelevani kuulumisiani päiväkirjan kulmaan. Kun kirjoitan, en oikeastaan kuule mitään muuta. Uppoudun tekstin tuottamiseen ja jutun eteenpäinviemiseen niin syvästi, että saavutan tilan, jossa aikaa ei ole. Lupaan miehelleni, että käyn äkkiä kirjoittamassa vartin jutun. Hän tulee kysymään tunnin kuluttua, joko se on valmis ja kohtaa hölmistyneen katseen. Mitä, joko se vartti kului?
Pihassa puuhastelu on mielenterveyden hoitamista parhaimmillaan. Muistan sen aina, kun lumi sulaa ja lähden ulos tekemään ekoja kevätpuuhiani – leikkaamaan puita sekä hiomaan sammalta pois kiveyksen raoista. Niissä hommissa työnsä jäljen näkee heti ja aika kuluu ihan siivillä.
Nypin, kastelen ja lisään multaa. Istutan, pöyhin ja kerään satoa. Tänä keväänä on ollut erityisen ihanaa seurata, kun pari vuotta penkeissä kasvaneet kukat ovat nousseet mullasta rehevinä ja nuppuja näkyy kaikkialla. Kun yksi lakkaa kukkimasta, aloittaa toinen väriloistonsa. Mahtavin yllätys oli kuntalla, kun saavuttiin mökiltä kotiin. Koko alue oli sateiden jälkeen ihan räjähtänyt vihreyteensä ja joka paikassa loisti valkoisina pisteinä metsätähtiä mustikankukkien seassa.
Olen myös alkanut harjoitella mietiskelyn alkeita. Koittanut hiljentää mieleni edes hetkeksi. Keskittyä hengitykseen tai ympärillä kuuluviin ääniin. Pysähtyä.
Sitä ei voi ymmärtääkään, kuinka vaikeaa pään hiljentäminen on, ennenkuin kokeilee. Kun luulet saavuttaneesi hetken hiljaisuuden, huomaat sekunnin päästä ajattelevasi ”Jee, mä en ajattele mitään!”. Harjoittelu on välillä turhauttavaa tällaisen ihmisen mielestä, joka tykkää asioiden tapahtuvan heti. Silti, kun kaksi kertaa olen onnistunut tyhjentämään mielen suurinpiirtein viiden sekunnin ajaksi, on tunne niin mahtava, että se kannustaa jatkamaan harjoituksia. Joskus vielä onnistun tässä hommassa. Edes puolen minuutin ajan.
Onnellista viikonloppua toivotellen, Emppu
IG @emppu76 ja FB @kaneliomena76