Kun ”Pirates of the Caribbean”-leffan tunnusmusiikki alkaa elokuvan lopussa soida, kylmät väreet lipuvat mun selkärankaani pitkin. Sekunneissa palaan takaisin pimeään, Ranskan Disneylandin linnanpihalle, jossa vuosi sitten koettiin tähänastisen elämämme huikein valo- ja musiikkishow. Kun Piraattien ensisävelet lähtivät siellä kaiken sen tunteen keskellä soimaan, kyyneleet nousivat silmiin.
Kun kuulen ”Driving home for Christmas”-biisin, kiidättää se puolestaan mut vuosiin, jolloin ajettiin mummilaan joulua viettämään pienen vauvan ja myöhemmin taaperon kanssa. Kuinka pakkanen jäädytti tietä ympäröivät kinokset hohtamaan timantteja ja auton lämpimässä joululaulut soivat.
Samalla matkalla käytiin hautausmaalla jättämässä oma liekkimme palamaan tuhansien muiden joukkoon. Omien rakkaitten haudoille. Parkkipaikalta lähtiessä paikallisradio soitti Joel Hallikaisen laulua ”Enkeli pieni”.
Yölinnun ”Syntymäpäivä” vie mut joka kerta juhannusyöhön, jolloin tanssittiin mökin pihalla saappaat jalassa isäni kuusikymppisiä aamuun saakka.
Kun elämässäni oli sanomattoman vaikea paikka, sain voimaa Juha Tapion ”Ohikiitävästä” sekä Apulannan ”Hiekasta”. Kun nämä laulut tänä päivänä soivat, palaan mielessäni noihin hetkiin ja mietin kiitollisuudella, kuinka hyvin asiat ovatkaan nyt.
Viimeisimpänä olen luukuttanut Reino Nordinin ”Kyynelten virtaa” sekä Behmin ”Fridaa”. Ne puhuttelevat tosi paljon tällä hetkellä.
Oon monesti sanonut mun esikoiselle, että äiti elää ja hengittää musiikkia. Niin tärkeää se mun elämässäni on. Olen pienestä saakka tykännyt laulaa, laulaa, laulaa ja laulaa. Osasin teininä varmaan kaikki Madonnankin biisit ulkoa. Samoin musavideot ja tanssiliikkeet, joita tuli vahdattua MTV:ltä.
Mulle musiikki on muistoja, tunteita, voimaa. Se tuo toivoa pimeyteen ja paketoi kauneimmat hetket säveliin. Vuosienkin kuluttua, pystyn laulujen kautta palaamaan mielessäni tärkeisiin hetkiin ja elää koskettavatkin jutut uudelleen.
Ja hyvät biisit tuntuvat ihan fyysisesti. Ne nostattavat ihokarvat pystyyn, puristavat kurkkua tukahdutetusta itkusta tai saavat koko kropan mukaan ja tanssimoodin päälle.
Kun olen raivoissani, laulaminen jonkun biisin mukana helpottaa. Musiikki tuo buustia siivoukseen ja lenkkeilyyn. Rauhaa ahdistukseen.
Kun on korviaan myöten ihastunut, rakkauslaulu ihan kutittaa mahanpohjaa. Kunnon klassikot vievät takaisin nuoruuteen ja yökerhon jonoon.
Musiikki osaa myös lohduttaa tavalla, johon kanssaihminen ei pysty.
Ja ihan parasta on se, että lempibiisit vaihtelevat elämäntilanteen mukaan. Esimerkiksi itse olen monesti ihastunut sellaisiin lauluihin tai artisteihin myöhemmin, joita en ole jossain vaiheessa sietänyt lainkaan.
Myös sama laulu muuttaa muotoaan, kun oma elämäntilanne muuttuu. Siinä, missä se on aiemmin ollut rakkauslaulu, muuttuukin se eron jälkeen lohtulauluksi. Tai tsemppimusasta tulee kunnon uhobiisi.
Kun meidän lapset olivat pieniä, meillä kuunneltiin enimmäkseen lastenlauluja. Useimmiten ei mitään. Ainoat hetket, kun kuuntelin lempimusaani olivat automatkoja, jotka ajelin jonnekin itsekseni. Mieheni nauroi aina, kun valitsin lempilevyjäni mukaan noille reissuille huolella. Ja luukutin niitä ihan täysillä. Jos siis olet nähnyt Tampereella naisen, jonka auto heilui bassosta ja ikkunat olivat laulamisesta huurussa, se olin minä.
Mies pyysi kerran, josko muistaisin kotiin tullessani vääntää volyymin takaisin neljästäkympistä kahteenkymppiin. On kuulemma kiva yllätys (sekä hänelle, että naapureille), kun aamuhämärässä autoa käynnistellessä Charlie Puthin ”Does it Feel” pamahtaa täysillä ilmoille.
Musaillen, Emppu