Muistatteko elokuvan Päiväni murmelina? Päähenkilö jumittuu lumimyrskyn keskelle pikkukaupunkiin, jossa joutuu elämään saman päivän aina vaan uudelleen. Toisinaan siltä tuntuu myös omassa elämässä, kun yrittää muuttaa kulkunsa suuntaa, mutta jokin (yleensä oma laiskuus) vie kaiken jatkuvasti päin puuta.
Maanantai 09.01.
Menin yöllä sänkyyn puoli yhdeltä. Nukahdin neljän jälkeen. Kello soi kahta tuntia myöhemmin. Sanomattakin selvää, että keski-ikä itkee väsymystä niillä unituntimäärillä iltaan saakka.
Lasten kouluarki alkoi jälleen parin lomaviikon loputtua. Aikatauluttomien päivien jälkeen sitä odottaisi elinvoimaa hehkuvan ihmisen katsovan peilistä takaisin, mutta peilimaassa asuukin tylsännäköinen harmaa aikuinen, jonka silmäpussit viistävät maata.
Mietin taas mikä siinä on, että lomalla, jolloin olisi mahdollista tehdä monia omaa hyvinvointia tukevia asioita, sitä heittääkin kaiken ihan lekkeriksi ja elää kuin sika tunkiolla? Herkutellen sokeriövereillä. Tiristäen pannuilla rasvaisia ruokia. Valvoen pitkään ja nukkuen aamulla liikaa. Ja kaiken kruunaa keli, joka ei (muka) juuri koskaan salli liikkumista. (Sataa, tuulee, tuiskuaa, on liikaa pakkasta tai liian liukasta).
Saatiin sentään viikonloppuna liikkumisesta kiinni ja käytiin kävelylenkkien lisäksi pulkkamäessä sekä jäähallissa luistelemassa. Olo oli ihan toinen niiden reissujen jälkeen kaikilla. (Parempaan suuntaan).
Mutta takaisin maanantaihin.
Huonot unet ja illalla napsimani puoli levyä suklaata (voi miksi ihminen on niin heikko!) olivat kehittäneet aamuksi kunnon reumatulehduksen.
Polvi ja kyynärpäät olivat turvonneet, sormiin sattui jopa käsien pesu ja kävely muistutti pakkasen kangistaman oravan vaappumista. Niska ei kääntynyt kuin pari astetta suuntaan tai toiseen ja tarvitsin apua jopa päästäkseni vessanpöntöltä ylös. (Näitä elämän loistohetkiä. Inhoan olla toisten avun varassa).
Söin siinä kuopuksen seurana tavallisen (joka iki-iki-ikisenä aamuna samanlaisen) aamupalani. Puolitoista palaa gluteenitonta näkkäriä juustolla ja kurkulla sekä kupillisen Earl Greytä. Koitin sinnikkäästi jutella perheelle niitä näitä, vaikka kipu jäyti sillä hetkellä sieluun saakka ja mieli teki vain itkeä.
Kun jälkikasvu oli koulussa, nappasin särkylääkkeen ja menin kahdeksi tunniksi nukkumaan. Heräten yhtä kipeänä yhdentoista maissa.
Kompuroin taas lääkekaapille ja hain kortisonia. Se hillitsee mulla aika nopeasti tulehdusta, mutta sitä koitetaan nyt pikkuhiljaa poistaa mun lääkevalikoimastani. Kortisonilla on paljon haittavaikutuksia, joista osteoporoosi on varmaankin tunnetuin. Siksi sitä ei saisi syödä isompia annoksia pitkiä rupeamia kerralla. Mulla se on mennyt nyt parisenkymmentä vuotta. Päivittäin. Pienellä määrällä tosin. Joten olisi jo aikakin päästä kyseisestä valmisteesta.
Lääkettä ja makaamista. Syömistä ja makaamista. Kevyttä arkiaskaretta, lääkettä ja makaamista. Sitä oli tuo maanantai täynnä. Suht samalla setillä on kuorrutettu menneiden kolmen viikon päivät, joten enempää ei tarvitse selitellä otsikon nimeä.
Kun ihminen makaa olemassaolonsa lasipurkin pohjalla, tietää suunnan olevan vain ylöspäin. Mutta mitä silloin, kun pohjakunto on jo niin huono, ettei eväitä itsestä huolehtimiseen riitä?
Tiedän, miten voin hyvin. Tiedän tarvitsemani liikuntamäärän, unitunnit ja ruokavalion, jonka kanssa olo yleensä paranee. Olen perehtynyt näihin asioihin yli kaksikymmentä vuotta ja löytänyt itselleni sopivimmat palaset asioista. Kokeilun ja erehdyksen kautta. Sekä iän. Joka opettaa myös antamaan keholle armoa, eikä piiskaamaan sitä loputtomiin.
Mutta.
Tieto yksin ei riitä, jos voimia ei ole. Olin itse vielä vuosi sitten sellaisessa kipukoukussa, joka vaikutti jokapäiväisiin yöuniin. Nukuin kolme, neljä tuntia yössä eikä sillä jaksa normi arkihommien lisäksi huolehtia enää mistään muusta. Sen seurauksena mätin naamaani mitä sattuu, tulehduin vielä enemmän, eikä mikään tuntunut enää miltään.
Viikot olivat harmaata puuroa. Kipua, hengenahdistusta ja särkyä. Tunsin olevani huoneessa, josta ei johtanut yhtäkään ovea mihinkään suuntaan. Olo oli toivoton ja ahdistunut. Pelotti.
Unta saan nykyisellään jo paremmin särkylääkkeiden avulla (joka sekään ei houkuta, mutta auttaa sentään kokonaisempiin öihin). Väsymys on silti voimalla läsnä joka päivä. Sillä kipu väsyttää.
Nyt koitan erään kirjan inspiroimana taas panostaa tottumuksiin, joita olen käynnistellyt pikkuhiljaa. Tapoja, jotka vähentävät hiljaista tulehdusta. Kun voimaa on hurjan vähän, on pakko aloittaa minimistä. Kokeillen, mihin riittää.
💖 Enemmän liikettä – tällä kunnolla mihin olen päässyt, käy ihan mikä vaan. Arkiliikunnasta todella kevyeen liikutteluun.
💖 Näkyvä sokeri pois. (Eka päivä maanantaina. Jo tiistaina tulehdus alkoi osoittaa laantumisen merkkejä nivelissä).
💖 Koitan aikaistaa nukkumaanmenoani. Lasten loman aikana totuin kukkumaan kahteen yöllä, jonka seurauksena heräsin kymmenen maissa. Väsyneenä, sillä pitempi uni ei suinkaan piristä minua. Päinvastoin.
Alku on kankeaa.
Tiedän kuitenkin tätä ennen koittaneena, että tulossa oleva olo on kaiken yrittämisen arvoista. Reumatulehdus rauhoittuu ruokavaliolla aika hyvin, sen tiedän kokemuksesta. Kiinnostavampaa onkin, auttaako tämä kokeilu myös selkävaivaani, joka jatkuu samanlaisena edelleen, vaikuttaen voimakkaasti hengittämiseen.
Tuo inspiroiva kirja, josta mainitsin, on Maria Boreliuksen ”Bliss”. Se on jatkumoa hänen ”Hyvinvoinnin vallankumoukselleen” (jonka esittelin täällä).
Bliss keskittyy enemmän hiljaisen tulehduksen ja mielen yhteyteen. Olen jo puolivälissä lukemassa ja kaikki on ollut älyttömän mielenkiintoista. Laitan tuosta kirjasta tänne lisää vielä myöhemmin.
Ihanaa viikkoa sulle❣ Pidä itsestäsi huolta!
Halein, Emppu
IG Sydänmuruja-blogi