Muistan, kun joskus esikoisemme eskariaikaan olin huolissani siitä, että hänen oli hankalaa päästä muiden joukkoon. Ihan vain siksi, että hän oli niin ujo hakeutumaan muiden seuraan.
Kun kysyin lapseltani koulupäivästä, hän kertoi toistuvasti olevansa välitunnit yksin. Jaoin huoleni opettajan kanssa.
Minulle sanottiin, että lapsi on kyllä muiden mukana. Ja että jos koulussa huomattaisiin jonkun olevan yksin, häntä vietäisiin kiireellä toisten joukkoon.
En epäillyt opettajan sanoja. En epäillyt lapseni sanoja. Molemmat olivat tavallaan oikeassa.
Lapsi siinä, että kyllä – hän oli yksin. Hänellä ei ollut juuri koskaan ketään, joka olisi jutellut tai leikkinyt hänen kanssaan. Hän pyöri välitunnit suurimmaksi osaksi itsekseen. Siellä muiden keskellä.
Opettaja puolestaan oli oikeassa siinä, että kyllä – lapsi oli muiden mukana. Hän ei silti ollut muiden kanssa. Ja siinä on suuri ero.
Tiedän kokemuksesta, millaista on olla muiden keskellä yksin. Sitä yksinäisyyttä ei huomaa kukaan ulkopuolinen, joten tilanne on varmasti kouluissakin haastavaa tunnistaa.
Kun on yksin muiden keskellä, se tarkoittaa sitä, ettei kukaan huomaa. Kukaan ei huomioi millään tavalla, kuten puhu, katso kohti tai leiki. Ei kysy mukaan mihinkään.
Sitä on vain olemassa. Siellä toisten keskellä. Mutta muille kuin ilmaa.
Yksin voi tuntea olevansa myös silloin, kun oma mieli (tai sielu) ei saavuta ketään. Vaikka ympärillä olisi huoneellinen ihmisiä, ei mikään tunnu miltään, jos kemiat eivät kohtaa.
Olen itse tuntenut joskus valtavaa yksinäisyyttä juuri suurissa juhlissa, joissa en tunne oikein ketään. Juttelu on pinnallista, jokaisen hymy on päälleliimattua, eikä ketään oikeasti kiinnosta mikään, mitä uppo-oudot ihmiset sanovat.
Osasyynä noihin tunteisiin saattaa olla introverttiyteen taipuvainen luonteeni, joka ei vain syty ”hyvääpäivääkirvesvartta”-keskusteluista. Saati siitä, että juttukaveri vilkuilee toisella silmällä kännykän suuntaan tai etsii jo katseellaan seuraavaa puhekumppania.
Mutta aina ei tarvitse olla kyse vieraistakaan ihmisistä. Myös tutussa seurassa yksinäisyys voi painaa ihan kunnolla.
Kun itse ajattelee asioita, jotka eivät kiinnosta muita.
Kun itse tekee juttuja, joista kukaan ei tahdo puhua.
Kun oma elämäntilanne on sellainen, joka on toisille vaikea käsitellä.
Ihmisen on hyvä puhua tunteistaan. Vaikka se joskus olisikin vaikeaa. Mutta mitä, jos ei ole ketään, joka haluaa kuunnella? Joka ihan oikeasti haluaa kuunnella.
Silloin tuntee itsensä muuttolinnuksi, joka on jäänyt vahingossa porukasta talven keskelle. Outolinnuksi, jonka vaihtoehtona on vain koittaa sopeutua itselleen luonnottomaan tilanteeseen ja jäätyä jakamattomien ajatustensa kanssa kiinni avantoon.
Parisuhde ja yksinäisyys kuulostaa oudolta kombinaatiolta, mutta on luultavasti yleisempää kuin moni luulee.
Jos parisuhteessa elää kovinkin erilaisen ihmisen kanssa, voi olla vaikeaa saavuttaa henkistä yhteyttä. Ihmisestä tietysti riippuen, se saattaa tuntua kovinkin yksinäiseltä.
Toinen haluaa olla kotona, toinen tahtoo vain juhlia.
Toinen tahtoo puhua syvällisiä, toiselle pelkkä jutteleminen ihan mistä vaan tuo kylmät väreet selkään.
Toinen on perhekeskeinen, toisen elämä pyörii työn tai statuksen ympärillä.
Edellä on vain muutama esimerkki, mutta yhdistelmiä riittää loputtomiin.
Erilaiset arvotkaan eivät aina haittaa, jos mielet kohtaavat. Mutta jos elää parisuhteessa, jossa ei tule oikeasti kuulluksi tai oikeasti nähdyksi, voi tuntea olonsa hyvin yksinäiseksi. Vaikka läheisyyttä riittäisi, mieleen jää silti tyhjä olo, jos se ei löydä vastakappalettaan.
Tuota tasoa, jolla toinen on ihan aidosti kiinnostunut puolisonsa elämästä.
Tällaisilla mietteillä viikonloppuun.
❤, Emppu