perhe

Mikä on tämä outo hiljaisuus?

Tiedätkö sen tunteen, kun odotat jotain, eikä se sitten olekaan sellaista, kun olit odottanut?

Me ollaan oltu perheen kanssa maaliskuun koronakaranteenin alusta lähtien aika paljon keskenään. Kakskytneljäseitsemän. Seitsemän päivää viikossa. Välillä mökillä, välillä kotona. Mies nyt kävi parilla työmatkalla tuossa viruksen suvantoaikana, mutta itse en ole käynyt vielä edes kaupassa. Kirjasto, fyssari ja kampaaja ovat ainoat paikat, joihin olen tässä viiden kuukauden aikana uskaltautunut.

Sukulaisia ja ystäviä ollaan nähty kyllä, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa, kuin yleensä kesäisin. Voisikin siis sanoa, että aika kivassa pienessä kuplassa ollaan elelty viimeiset kuukaudet, eikä ollut siis ihmekään, että lapset odottivat jo viikko sitten koulun alkua yhtä kiivaasti, kuin minä odotin sitä, että voi tehdä töitä ilman jatkuvia keskeytyksiä. Tai hoitaa kerralla jonkun kotityön alusta loppuun. Puhumattakaan siitä, että voi istua välillä kahvikuppi kädessä puutarhakeinussa – täydessä hiljaisuudessa.    

No nyt istun täällä siinä täydessä hiljaisuudessa, saateltuani ekaluokkalaisen turvallisesti kouluun. Koiranpentu makaa jaloissani, kun kirjoitan. Lucky nukkuu omassa kopassaan toisessa huoneessa. Voisi ihan oikeasti kuulla, kun se legendaarinen nuppineula putoaa. Ja mitä minä ajattelen?

En kahvikuppia, hiljaisuutta, rauhaa tai töitä. Mietin sitä, miten lapsilla menee. 

Kuinka ekaluokkalaisen suurin jännitys oli se, mitä ruokaa koulussa tänään on. Jos hän ei pidäkään siitä. Jos hän ei löydä vessaa tai omaa luokkaansa. Jos hän ei vaan osaa olla tai jos kukaan ei tykkääkään hänestä. Mietin sitä, kuinka ihanaa on taas kolmen tunnin jälkeen saada heidät kotiin kertomaan kilpaa siitä, mitä ovat koulussa ekana päivänä tehneet. Tuomaan huolella pakatuista repuistaan uusia lukujärjestyksiään. Syömään välipalaa ja puhumaan samalla uusista kirjoistaan ja luokkakavereistaan.   

Äidillä taitaa olla eroahdistus. Samaistun tällä hetkellä hyvin tuohon pieneen koiranpentuun, joka ulisi ikäväänsä koko ensimmäisen yön. Jos sopeudun tilanteeseen yhtä mallikkaasti, kuin tuo kahdeksanviikkoinen karvapallo, saatan huomenna selvitä jo helpommalla. 

Arkea päin, Emppu

You may also like...

Vastaa