elämä

Kun työttömyys toi pimeyden

Työtä vailla olemisen raskaatkin sivuvaikutukset tietää vain hän, joka on ne itse kokenut. Pelkkä tulotason laskeminen ei ole useinkaan ainoa seuraus, vaan työttömyyden jatkuessa pidempään, suurin hinta maksetaan oman pään sisäpuolella.

Mun kaksi vuotta kestänyt, kokopäiväinen työttömyystarinani alkoi sinä vuonna, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Noista hetkistä on aikaa jo parisenkymmentä vuotta, mutta edelleen maksan sitä laskua oman mieleni sisällä ajoittaisilla arvottomuuden tunteilla. Sillä tunteella, etten ole vieläkään yhtään mitään.

Kaikki ei aina mene, kuten suunnitellaan

Muistan ikuisesti oman ylioppilaspäiväni.
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, omenapuut olivat ihanimmassa kukassa ja maailma kuului meidän sukupolvelle. Mahdollisuuksia tuntui olevan rajattomasti ja ovet auki kaikkialle, mihin ikinä sitä vain päättäisikin haluta mennä.

Syksyn tullen nuori ihminen pääsi oikean maailman makuun nopeasti. Tosielämä ei ollutkaan sitä omassa päässä kiillotettua kuvaa hienoista työpaikoista ja paljosta rahasta, jolla hankkia kaikenlaista. Joka kouluun ja työpaikkaan oli hakijoita jonoksi saakka ja elämä tuntui aikamoiselta taistelukentältä, missä kaikki muut näyttivät löytäneen jo oman paikkansa.

Muutin noihin samoihin aikoihin pois kotoa. Poikaystäväni asui kanssani, mutta oli ensimmäiset kuukaudet armeijassa, päästen vain satunnaisille viikonloppu- ja iltavapaille. Lukioaikaiset kaveritkin olivat kaikki muuttaneet muille paikkakunnille, joten yksinäisyys löi kasvoille lujaa.

Alkuun olin yritteliäs työnhaussa ja innokas hoitamaan ensimmäisen uuden kotimme asioita. Pikkuhiljaa tulokseton hakeminen alkoi kuitenkin jäytää arkea. Ihan huomaamatta.

Päiväni kuluivat suurimmaksi osaksi niin, että nukuin vähintään yhteentoista. Kun ei huvittanut herätä päivään, joka olisi taas täynnä pelkkää tyhjyyttä.
Saatoin olla aamutakki päällä koko päivän. Harjaamatta hiuksia. Pesemättä aina edes hampaita.
Välipaloja söin aamusta saakka parin tunnin välein ja istuskelin monta tuntia telkkarin edessä. Olin selvillä kaikkien mahdollisten saippuasarjojen kiemuroista, sillä katselin niitä aamusta iltaan.
Nurkat vilisivät villakoiria ja likaiset kahvikuppijonot vain kasvoivat keittiön tiskipöydällä, odottaen taas sitä hetkeä, kun saan itseäni sen verran niskasta kiinni, että putsaan asunnon kerralla lattiasta kattoon.

Kun poikaystäväni sitten vapautui armeijasta, hän pääsi heti töihin. Jopa kahteen paikkaan. Hän heräsi viideltä aamulla, polki pyörällään kymmenen kilometriä duuniin, teki hommia kahteen saakka ja polki kotiin. Minä puhkuin intoa hänen tullessaan! Lähdetään leffaan, ravintolaan syömään, uimaan, kaupungille hengailemaan – ihan mihin vaan.

Poikaystäväni oli ymmärrettävästi väsynyt herättyään aikaisin aamulla. Minä taas täynnä tarmoa, turhauduttuani kotona koko päivän. Nämä hetket olivat raskaita tuoreelle parisuhteelle. Työttömyyden lamauttavaa vaikutusta oli todella vaikeaa selittää toiselle. Sen lisäksi tunsin valtavaa häpeää siitä, että poikaystäväni tulot elättivät meidät suurimmalta osin.

Arvaan, mitä ajattelet.
Miksi hitossa olin kotona enkä tehnyt mitään muuta? Vaikka liikkunut tai käynyt kaupungilla? Kaupassa? Tehnyt ruokaa? Siivonnut?

Juuri siksi, mitä otsikkokin sanoo. Kun olet tarpeeksi pitkään kotona, ei millään ole lopulta enää mitään merkitystä. Pimeys laskeutuu. Sinä et tunne olevasi enää mitään, eikä sinulla ole arvoa missään. Näin minä tunsin. Ja kun suunnitelmat olivat olleet lukion jälkeen hiukan toisenlaiset, olin järkyttynyt siitäkin. En nähnyt tulevaisuutta, se näytti pelkästään pelottavalta ja mustalta. Yöt nukuin huonosti, koska päivärutiinini olivat aivan pielessä ja pelko tulevasta stressasi.

Pienin askelin eteenpäin

Hain jatkuvasti ja moniin paikkoihin, mutta kaikkiin vaadittiin aina työkokemusta. Huusin hiljaa mielessäni, ettei kai sitä kokemusta saa, kun ei kukaan koskaan palkkaa ilman kokemusta.
Tämä ajanjakso on edelleen mielessäni, ollessani nyt itse työnantajana. Ollaan toimittu monelle nuorelle ensimmäisenä työpaikkana juuri tuon oman historiani ajamana.
Kaksi vuotta on nuorelle todella pitkä aika olla tekemättä mitään. Pääsemättä lainkaan elämässä eteenpäin. Ja niitä häpeän ja arvottomuuden tunteita ei voi edes kuvailla, kun sivusta seurasin, kuinka kaikki kaverini ympäriltä hävisivät opiskelemaan toisille paikkakunnille ja tekivät töitä opintojensa ohella. Kun tapasin heitä, kaikilla oli aina kerrottavaa kouluistaan ja työharjoitteluistaan. Minä sen sijaan täyttelin kotona työttömyyslappuja, saadakseni kuukausittain edes jotain rahaa jostain. Itselläni ei ollut koskaan mitään kerrottavaa.

Lopulta kävin työkkärin järjestämää, kaupalliselle puolelle valmistavaa kurssia puoli vuotta. Muiden samanikäisten kanssa. Se helpotti oloa hetkeksi, kun sai lähteä aamulla johonkin. Olla osa porukkaa ja huomata, ettei ollut ainoa nuori vailla tekemistä.
Lisäksi jokaisella päivällä oli viimein jokin tarkoitus ja päämäärä. Ja mikä ihaninta – kun joku kysyi mitä tein, mulla oli kerrankin jotain sanottavaa ja muiden seurassa keskusteltavaa.

Kurssin jälkeen menin vielä avoimen yliopiston iltatunneille opiskelemaan lakia. Halusin oikeustieteelliseen ja niitä kirjoja jo luinkin paljon, kunnes pääsin ammattikorkeakouluun tradenomipuolelle.

Ihmisen mitta

Näistä vuosista on jo niin paljon aikaa, että nyt niistä pystyy puhumaan. Silloin se ei ollut helppoa. Kun on työttömänä maailmassa, jossa ihmisen arvo mitataan rahassa, kiireessä ja työssä, saa tehdä tosissaan hommia mielensä kanssa, että itsekunnioitus pysyy edes jollakin tasolla.

Kun sulla ei ole yhteisöä, johon kuulut. Paikkaa, johon päivittäin lähteä. Jotain isompaa tarkoitusta viikoillesi. Siinä putoaa äkkiä kuilun reunalta, kun joutuu joka aamu keksimään itselleen syyn nousta sängystä ylös. Eikä kaikilla ole edes ihmistä, joka ottaa putoavan kiinni.

Arvottomuus ja lamautuminen eivät ole helppoja asioita käsitellä aikuisillekaan. Saati sitten nuorille, joilla ei ole vielä todellista kuvaa reaalielämästä, eikä siitä, millaista taistelua työelämä on heillekin, joilla on jo sitä kuuluisaa, joka paikassa etsittyä kokemusta.

Tämä juttu halusi tulla kirjoitetuksi juuri tähän hetkeen. Kun muutaman kuukauden kuluttua jatko-opiskelupaikat ovat taas jaossa, eikä kaikille ole niihin tilaa. Kun tulevana syksynä työmarkkinoilla on taas uusia, kokemusta vailla olevia nuoria, jotka hakevat työtä siksi aikaa, että pitävät välivuotta. Joko omasta tahdostaan tai ilman.

Kaiken tämän päätöksenä toivon, että joskus vielä koittaa se asenteellisen muutoksen aika, jolloin ihmisen arvo mitataan ihmisyydessä. Ei siinä, kuinka monta tuntia viikossa hän työpaikallaan viettää.

Pus ja hal,
Emppu

FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76

You may also like...

Vastaa