Sairastuin nivelreumaan ollessani 1 v 8 kk ikäinen. Olen viettänyt alkuelämäni aikana siis paljon aikaa sairaalan poliklinikoilla sekä pitkillä osastojaksoilla. Tästä johtuu ymmärrettävästi se, etten ihan helpoin perustein käy lääkärissä. Koskaan. Kipukynnykseni on matkan varrella hioutunut aika korkeaksi, joten lääkäriin lähdetään pitkän harkinnan jälkeen. Kun kaikki muu on jo koitettu.
Koska aina olen vältellyt ylimääräisiä lääkärikäyntejä voi vain arvata kuinka paljon mua sieppaa se, kun joudun nyt juoksemaan siellä sun täällä alvariinsa.
Vielä enemmän jakausta kirvelee se fakta, että mitä pidempään olen käynyt tutkimuksissa eikä mitään löydy, sillä samalla suhdeluvulla mulle on alettu kertomaan mielen ja kehon yhteydestä. Nytkin mut ohjattiin psyko-fysiatriselle konsultaatioon.
En väheksy mielen vaikutusta. Sillä on suuri merkitys. Mutta jos otetaan huomioon seuraavat asiat:
- mun oireet alkoivat vuosi sitten kahdessa päivässä (aikana, jolloin mulla ei ollut mitään ahdistuksia, pelkoja tms)
- kaikki kipu alkoi lavan alta, jossa suurin kipupiste sijaitsee edelleen
- jokin aiheuttaa niin suuren lihasjumin, että syvähengitys onnistuu vain kumarassa tai oikealla kyljellä maaten
Nämä fyysiset (eivät siis henkiset kiputilat) puolestaan johtivat siihen, että:
- en nukkunut puoleen vuoteen kuin kolme-neljä tuntia yössä
- aloin pelätä kuolemaa, kun suurimman osan päivästä (ja öistä) haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla
- jouduin luopumaan kaikista asioista, joilla yleensä käsittelin stressiä eli liikunnasta ja kirjoittamisesta
Niinpä olin vailla keinoja keskellä univelkaa ja kehon ympärivuorokautista hälytystilaa. Nämä taas alkoivat pikkuhiljaa näkyä siinä, että:
- mieli alkoi painua matalaksi
- unettomuuden takia en jaksanut pitää huolta syömisistäni ja laihduin muutamassa kuukaudessa kuusi kiloa
- olo oli turhautunut ja ahdistunut
- lihakset kiristyivät ja jumittuvat vieläkin enemmän liikunnan puutteesta ja alkoivat aiheuttaa uusia oireita
Tällä hetkellä ollaan päästy tilanteeseen, jossa selinmakuu päättyi heinäkuulla. Pystyn nukkumaan, lukemaan tms. enää oikealla kyljelläni maaten. Muuten henki salpautuu. Viimeisen viikon aikana kylkimakuukin on alkanut tuottaa ongelmaa, koska tuon vasemman lavan ympärys vain kiristyy ja kiristyy. Tuntuu kuin iho olisi liian kireä. Fyssarini sanoi, että se kielisi hermokivusta. Että jokin ehkä painaa hermoa jossain.
Mutta mitään ei löydy.
On kokeiltu venytyksiä, mobilisaatiota, akupunktiota, hierontaa ja erilaisia liikkeitä. Relaksanttia, särkylääkettä sekä kaikenlaisia rentouttavia pillereitä.
Kaikesta on vain lyhyt apu. Ja ihan minkä tahansa liikunnan jälkeen palaute tulee viimeistään tunnin sisään lihasjumina, joka salpaa syvähengityksen. Vaikka nostaisin vain käsiä ylös kolme kertaa.
Aivan kuin kehoni olisi ihan äärirajoilla kaiken kuormituksen kanssa.
Puraisin muutama päivä sitten etuhampailla suklaata. Jäätävin seurauksin. Hetkessä posket ja otsa puutuivat ja näkö alkoi hämärtyä molemmissa silmissä. Kallonpohja oli kipeä vasta parin tunnin kuluttua. Lihakset ovat siis todella jumissa jo joka puolelta.
Näköhäiriöitä on alkanut esiintyä useammin. Ne helpottavat, kun otan särkkäriä tai niskaa hierotaan. Luin, että kireät niskalihakset voivat painaa näköhermoja. Toisinaan fysioterapiassa tuntuu oikein humaus päässä, kun veri lähtee taas kiertämään ja on kuin raskas verho vedettäisiin pois silmien ja aivojen tieltä. Hetken ajatus kulkee kirkkaasti, mutta ilo on lyhytaikainen.
Nyt lähden siis mielen ja fysioterapian yhdistävälle hoitajalle seuraavaksi. Hoitamaan näitä kireyksiä, jotka ovat aiheutuneet siitä, etten ole pystynyt liikkumaan kohta puoleentoista vuoteen kunnolla. Hoitamaan mieltä, joka on alkanut pelätä ja väistellä asioita vain ja ainoastaan sen takia, mitä on joutunut kokemaan.
Hoidamme siis kerroksia, joita on kasaantunut alkuperäisen syyn ylle.
Eniten tässä jurppii se, että:
Edelleenkään emme tiedä mistä tämä kaikki johtuu. Mikä tuolla alkoi parissa päivässä ja pitää yllä tätä helvettiä?
ja
Minä en ole mielenterveyspotilas. En kuvittele tätä kaikkea itselleni. Miksi sitten tuntuu siltä aina vain enemmän ja enemmän, kun kuuntelen lääkäreiden puheita? Onko se seuraava askel, jos ei löydy mitään selittävää? Keksitään joku romukoppadiagnoosi tai sanotaan, että kyllä sinulla nyt on ollut tässä tätä kuolemanpelkoa ja ahdistusta, joten olet varmaan terapian tarpeessa.
Haluaisinpa nähdä sen ihmisen, joka kestää puolitoista vuotta hengen haukkomista ja kurkun kuristusta saamatta pelkotiloja. Haluaisin niin hoitaa jo kaiken syytä, en enää näitä kasautuneita oireita.
Mun läheiset sen tietää, mutta vedän oloni viimeiseen saakka, ennen kuin menen lääkärille. Nyt musta tuntuu, että siellä pidetään mua jonain ammattisairastajana, joka keksii itselleen oireita ja käy sitten huvikseen kaikissa tutkimuksissa.
En ole.
Olen vain väsynyt. Turhautunut.
Ja haluaisin jo takaisin normaalin toimintakuntoni. Seuraava toivoni lepää tämän kuun lopun magneettikuvassa. Josko sieltä vihdoin löytyisi jotain selittävää.
Halauksin, Emppu