Kun tämä kysymys esitetään ihmisille, suuri osa meistä kertoo ensin oman ammattinsa. Mukaanlukien itseni. Olen Erja, 45-vuotias kaupan alan yrittäjä ja kahden lapsen äiti. Siinäpä se.
Mutta.
Mitä jos et saisikaan kertoa ammattiasi lainkaan? Kuka silloin olisit? Miten esittelisit itsesi lyhyesti? Ja kaikkein tärkein kysymys – arvostaisitko itseäsi sellaisena? Ilman ammatin tuomaa turvaverkkoa tässä työtä jumaloivassa maailmassa?
Olen pyöritellyt asiaa paljon viime aikoina.
Kun 21-vuotiaana opiskelin markkinoinnin ja viestinnän tradenomiksi, jäivät opinnot kesken yrityksen perustamisen vuoksi. 24-vuotiaasta eteenpäin olen ollut yrittäjä. Nyt, kun kohta yritystoiminnan jättävänä seison uuden edessä, aloin eräänä iltana pohtia itsekseni, miten jatkossa määrittelen itseni.
En ole koskaan itse arvottanut ihmisiä työn mukaan. Mulle jokainen on yhtä arvokas, riippumatta siitä, mitä hän tekee. Ihmisyys on mielestäni tärkeämpää. Se, miten ihminen kohtelee toista, kertoo hänestä paljon enemmän, kuin hienoimmatkaan tittelit.
Olen omassa elämässäni koittanut suistaa työn sille kuuluvaan rengin asemaan, vaikka alkuvaiheessa yritystä kaiken aikani uralle uhrasinkin. Mutta halusimmepa tai emme, työ on tämän päivän maailmassa kuitenkin enemmän, kuin työtä. Renki on noussut isäntääkin korkeammalle. Suoraan kuninkaaksi.
Työ on paitsi toimeentulo, myös pääsylippu kuppikuntiin ja juttupiireihin. Työ tekee ihmisestä merkityksellisen yhteiskunnassa. Tärkeän kaveriporukassa. Työ saa näkyväksi. Äänen kuuluvaksi. Työ vaikuttaa kaikkeen ja sitä kautta koko ihmisen elämään.
Kerron esimerkin.
Kun kirjoitin lukiosta, en päässyt kahteen vuoteen kouluun. En myöskään töihin mihinkään. Kun meille silloin tuli joku kylään, multa kysyttiin aina ekana, mitä työnhakuun kuuluu. Kun vastasin olevani edelleen työtä vailla, keskustelu tyrehtyi nopeasti. Aivan, kuin työttömällä ihmisellä ei olisi muuta, kertomisen arvoista elämää lainkaan.
Sama kohtalo oli kaikissa illanistujaisissa. Kuuntelin muiden selitystä työpaikkojensa kurjuudesta ja pomojen typerehtimisistä. Mun puheenvuoroon kuului vain kertoa työkkärin lappujen täyttämisestä sekä haastatteluista, joissa olin taas käynyt. Nolona siitä, etten kelvannut mihinkään. Häpeissäni siitä, että olin ainoa, joka vietti kaiken aikansa neljän seinän sisällä.
Lopputulemana kaikesta tuosta oli nuori, joka tunsi kuuluvansa koko yhteiskunnan ulkopuolelle. Siinä, missä kaikki muut etenivät elämässä, minä sain sääliviä katseita ja tsemppilauseita. Lisäksi työttömyyden tuoma ”leimautuminen” jonkinlaisesta epäonnistumisesta pysyi nuoressa mielessä pitkään.
Aika toi muutoksen ja kaikki selvisi tuon nuoren osalta. Silti olen edelleen sitä mieltä (ja olen paasannut asiasta täälläkin paljon), että ihmiskunta saisi arvostaa työtä vähemmän ja ihmisyyttä enemmän.
Harva meistä muistetaan työelämään antamastamme ajasta, mutta ihmisen, jolla on aina aikaa toisille, muistaa useampi. Harva toivoo elämänsä lopulla tehneensä enemmän töitä. Sitä useampi toivoo olleensa enemmän läheisten kanssa. Näihin kannattaa tarttua vielä, kun on mahdollisuus.
Mutta takaisin alun kysymykseen. Kuka mä oon ja mitä mä teen?
Viikon päästä maanantaina olen 45-vuotias, kahden lapsen äiti. Vaimo ja kirjoittaja. Haaveilija. Uuden alun etsijä.
Kokeile sinäkin. Kuka olet? Ilman ammattiasi. (Se on itseasiassa aika haastavaa).
Halauksin, Emppu
IG sydanmuruja
