elämä

Kolmas pyörä

Kun sun lapsi tulee koulusta ja kertoo, että kaverit sanoivat välkällä haluavansa olla mieluummin kahdestaan ja lähtivät sitten leikkeihinsä, jättäen lapsesi seisomaan yksin koulun pihalle, mitä teet?

(Sinänsä vielä absurdi tapaus, kun olivat juuri viime viikolla harjoitelleet ekaluokalla sitä, kuinka ketään ei saa jättää leikistä sivuun ja kuinka pyydetään yksinolevia lapsia välkällä mukaan.)

No, vastauksena omaan kysymykseeni, kerron ensin raatorehelliset tuntemukseni tuon lapseni kertoman pahan mielen tarinan jälkeen. 

Ensireaktioni oli primitiivinen leijonaemon raivon leimahdus. Mikä minun lapsessani on vikana, ettei hän kelpaa ”kavereittensa” leikkiin mukaan?! Sen jälkeen näin vihanpunaista, sävytettynä kaikilla värikartan väreillä peräjälkeen. Kiukku tuprusi adrenaliinin kanssa samaa vauhtia suonissani ja kohosi päähäni salamannopeasti. Suunnittelin jo mielessäni palopuhetta kyseisille tytöille kaveruuden reiluista pelisäännöistä. Lisäksi mieli teki samantien tarttua puhelimeen ja lähettää kyseisten tyttöjen äideille viestiä, jossa pyydän heitä selvittämään lastensa näkökulmaa asiaan. Toinen tytöistä on tehnyt jo eskarissa tätä samaa meidän lapselle, joten mun mitta alkaa olla sitä myöten täysi.

Todellisuudessa en tehnyt tietenkään vielä mitään. Pakotin itseni rauhoittumaan ja kyselin tytöltä lisää yksityiskohtia tapahtuneesta ja siitä, onko tällaista käynyt useinkin. 

Pikkuinen ekaluokkalainen purki sitten mulle mieltään juuri ennen nukkumaanmenoa, hämärässä huoneessa. Hän pyysi, etten kertoisi opettajalle, koska kyllä hän pärjää yksinkin välitunnit. Ja jos niillä tytöillä on joku leikki, mihin hän ei vain mahtunut, eivätkä ne tarkoittaneet mitään pahaa. Kyllä hän sitten on poikien kanssa keinumassa, jos ei muiden tyttöjen mukaan pääse.

Silmäni kiilsivät kuunnellessani näitä perusteluita, joilla pieni tyttöni vakuutteli enemmänkin itselleen sitä, että kaikki on hyvin. Kerroin hänelle, että hänessä ei ollut mitään vikaa ja nuo tytöt olivat tehneet väärin siinä, että sulkivat yhden pois leikeistään kokonaan. Niin ei saa koskaan tehdä.

Olen jo aikaa sitten huomannut sen, kuinka paljon mukavammin (noin yleisesti ottaen) pojat kohtelevat kavereitaan. Kun pojat suuttuvat, he kyllä tappelevat hanakammin, mutta riita on usein sillä ohi ja sen jälkeen voidaan jatkaa kuten ennenkin. Lisäksi pojat hengailevat enemmän isoissa porukoissa, joihin on ”vapaampi pääsy” ja heidän tekemisiinsä mahtuu yleensä aina mukaan. 

Tytöt sitävastoin ovat kehittäneet jo kohdussa ajatusmallin siitä, että kaksin aina kaunihimpi ja kolmas ei sovi koskaan mukaan. Kun tytöt suuttuvat, he tietävät, että hiljainen viha on kaikkein tehokkainta. Toista voi nälviä somessa tai kertoa hänestä perättömiä juttuja ympäriinsä. Toisen voi jättää huomiotta, tai sulkea pois porukasta kokonaan. Toiselle voi nauraa muiden kanssa, arvostella häntä julkisesti tai nolata häntä muilla tavoin. Lisäksi tyttöjen viha on pitkä, eikä taitu ihan tuosta vaan. 

Tytöt osaavat olla susia toisilleen ihan pienestä pitäen, puhumattakaan aikuisista naisista. Tyttömaailmassa on melkein aina bestis, jonka kanssa ollaan kuin paita ja peppu. Kolmas ei joko sovi mukaan ollenkaan tai vaihtoehtoisesti yksi tuntee olevansa aina ulkopuolinen. 

Tuosta juontui mieleeni toinen tapaus tyttöni kohdalla. Sillä kerralla päiväkerhossa. 

Tyttöni oli hyvä kaveri toisen tytön kanssa ja he leikkivät aina yhdessä. Kunnes kerhoon tuli kolmas, jonka kaveri tämä toinen halusi olla yksin. Kun nämä tytöt järjestelmällisesti jättivät lapseni leikeistä pois, mainitsin asiasta kerhotädeille. Tunsin myös ekan tytön äidin, joten laitoin hänelle viestiä ja kerroin mitä oli käynyt. Tyttäremme ei halunnut enää mennä kerhoon.

Tyrmistyin, kun tuon äidin vastaus viestiini oli, ettei hän voi pakottaa lastaan leikkimään mun lapseni kanssa. Että tyttäreni pitäisi nyt vaan etsiä jotain muuta leikkiseuraa kerhossa.

Vastasin hänelle, että meillä on opetettu lapset aina siihen, että kaikkien kanssa pitää koittaa tulla toimeen ja kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi olla muuten tekemisissä tai bestikset ikuisesti, mutta toisia ei saa sulkea pois yhteisistä tekemisistä. 

Tuntui niin pahalta huomata, millä tavalla osa porukkaa ajattelee. Miten lapset oppivat hyväksymään kaikki, jos kotoa siunataan syrjäyttävä käytös puuttumatta siihen? 

Me vanhemmat ollaan se lasten turva, jotka auttavat, kun on hätä tai muita suruja. Mitä, jos kaverin vanhempi ei autakaan, vaan tukee lapsensa paskaa käytöstä? Voin kertoa, että jos ei ole helppoa isommille lapsillekaan jäädä ulkopuolelle, niin seitsemänvuotiaan sydämen se lähes murtaa, pienemmistä puhumattakaan. 

Meidän esikoinen on seissyt yksin ala-asteen pihassa jo kuusi vuotta, joten tiedän mistä puhun. Hän ei vaan tunnu sopivan mihinkään porukkaan mukaan, eikä aina jaksa futiksenkaan perässä juosta. Jos on vielä hiukan ujompi tapaus, ei ole helppoa mennä jo valmiisiin kaveriklikkeihin mukaan ihmettelemään, mistä toiset puhuvat. Asiaa on puitu paljon ja sen eteen on tehty paljon. Lapseni on sanonut jo ajat sitten, että kyllä hän äiti pärjää. Hän lukee välkillä kirjaa tai kävelee ympäri pihaa.

Tiedän kyllä, että he pärjäävät molemmat. Pärjääminen ei kuitenkaan poissulje sitä, kuinka kurja, porukkaan kuulumaton olo tulee, jos on aina yksin. Tai se, jolta ei koskaan kysytä mitään. Aivan sama tilanne, jos aikuinen olisi aina työpaikallaan hiljaa, puhumatta kenenkään kanssa. Työpäivä voisi tuntua aika pitkältä ja olo arvottomalta. 

Lapsi on täynnä hyvää syntyessään tänne ja sitä hyvyyttä meidän pitäisi vaalia. Toivon sydämestäni, että jokainen kasvattaja osallistuu talkoisiin ja opettaa lapselleen pienestä saakka sen, että kaikki pitää ottaa mukaan. Ja kertoo siitä, kuinka mennään pyytämään leikkiin koulun pihalla seisovaa, yksinäistä lasta. Sillä kukaan ei varmaan valitse olla yksin, mutta kaikkien lasten oma rohkeus ei mukaan tulemiseen aina riitä. (Kuten ei aikuistenkaan). Siihen auttaa hyvä yhteishenki. 

Tiedän senkin, että kun omalla lapsella on kavereita, ei kosketa juurikaan se, ettei jollakulla toisella ole. Kukin hoitakoon oman tonttinsa, ajatellaan helposti. Jokaisen vanhemman on kuitenkin hyvä miettiä, että tilanteet muuttuvat ja se voi olla joskus oma lapsesi, joka kertoo itkua niellen siitä, kuinka hänet jätettiin ulkopuolelle. Se voi joskus olla oma sydän, joka särkyy yksinäisen rakkaan puolesta. Tehdään me aikuiset siis kaikkemme, että näin tapahtuisi aina vain harvemmin ja harvemmin.

Ystävyyden puolesta, Emppu

You may also like...

Vastaa