Pari viikkoa sitten lähdin lapsen kanssa kirjastoon kristallinkirkkaalla ajatuksella – palautamme suurin piirtein sataviisi opusta ja lainaamme korkeintaan kymmenen uutta.
Pääsyypää tuohon armottoman tylsään suunnitelmaan oli ”huono kunto” päiväni, jolloin hammastikkuun liimatut höyhenet ovat ainoat, jotka jaksan kantaa ilman loppuiltaista selkäkramppia. Luotin myös siihen, etten tällä hetkellä löydä itse mitään lainattavaa kaunokirjallisuuden parista. Mulla kun sattuu olemaan taas kausi jolloin mikään uusi lukeminen ei innosta, vaan selaan läpi vain kotoa löytyviä kirjoja, jotka olen lukenut jo sata kertaa aiemminkin.
Kappas. Se kausi olikin loppunut ihan huomaamatta.
Kävelin siinä tyttöä odotellessani chick lit-hyllylle, josta bongasin Candace Bushnellin ”Onko vielä sinkkuelämää?”-kirjan. Pyörittelin sitä hetken käsissäni ja vannoutuneena Sinkkuelämää-fanina päädyin plaraamaan muutamia sivuja eteenpäin. Jäin koukkuun saman tien ja nappasin kirjan mukaani.
Kuinka ollakaan, askel askelelta kohti lastenkirjapuolta kulkiessani, hyppäsi muutakin kevytkaunoa syliini. Lopulta siis kuitenkin kannoin käsivarret solmussa kunnon pinoa autolle, mutta mieli kehräsi tyytyväisyyttään.
Tuo Bushnellin kirja keski-ikäisten sinkkuelämästä herätti yllättäen varsinaisen ajatus- ja tunnemylläkän minussa. Siinä missä naurahtelin ensimmäisten lukujen kohdalla, olin aivan ahdistunut, kun viimeisen kappaleen päätteeksi laskin kirjan käsistäni.
Sivuilla sukelletaan turhia jaarittelematta keskelle syvää päätyä ja selvitetään monesta eri näkökulmasta mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun keski-ikä lähtee uudelleen parinetsintään.
Bushnell kertoo omasta sekä ystäviensä Sassyn, Marilynin, Queenien, Kittyn ja Tilda Tian kokemuksista sinkkumarkkinoilla pilke silmäkulmassa. Ystävysten erilaiset elämäntilanteet muodostavat kattavan kirjon tapauksia, joiden joukosta useampikin lukija löytää varmasti jotain samaistuttavaa.
Onko vanhemmalla iällä mahdollista löytää uutta rakkautta? Ja kuka opastaa sokkeloisessa deittiviidakossa? Kun edellisistä treffeistä on herra ties kuinka kauan, on moni systeemi muuttunut. Mistä uutta elämänkumppania kannattaa nykyään etsiä? Harrastusten paristako? Vai ehkä Tinderistä (jonne Bushnellkin päätyy kokeeksi kirjautumaan).
Mitä sitten, kun jonkun viimein löytää. Mistä voi olla varma mitä hän todella haluaa? Oikeaa suhdettako? Hetken hupia? Rahaa? Vai pelkkää seksiseuraa?
Entä ikäero? ”Iäkäs mies-nuori nainen”-yhdistelmä on jo klassikko, mutta miten juttu toimii toisinpäin, kun nainen onkin suhteen (paljon) vanhempi osapuoli? Onko parisuhteella ikärajoja vai pitäisikö ihmisen pysytellä suosiolla vain omassa ikäryhmässään?
Kirja on lämminhenkinen ja viihdyttävä paketti taattua keski-ikää. Moni kohta osui ja upposi tällaiseen lähestyvää viittäkymmentään kriiseilevään ihmiseen. Nauratti ja itketti, välillä lohduttikin. Joku muukin sentään tuntee noin. En ole ihan yksin.
Viimeisillä sivuilla käsitellään menetyksiä, joista tuo ahdistava tunne jäi päällimmäiseksi.
Istuin siinä terassilla kirja sylissäni ja päädyin pohtimaan lukemaani. Luotasin päässäni muutamien minuuttien aikana vaikka kuinka syviä asioita. (Nuo mieleni hurmaavat sivupolut!)
Pohdin mm. kuinka harmillista on, ettei ihminen ymmärrä nuorempana ajan rajallisuutta. Tie tuntuu jatkuvan loputtomiin ja jokaisen mutkan takaa löytyy uusia, jännittäviä asioita. Katse on suuntautunut eteenpäin kaikkiin mahdollisuuksiin ja kiireen keskellä kantava ajatus on ”sitten kun…”
Pikkuhiljaa polku kuitenkin suoristuu ja samalla kapenee. Yllätykset vähenevät. Ilta-auringon paistaessa ihminen voi katsoa polulle taakseen, mutta takaisin ei enää pääse kulkemaan. Vaikka katse on yhä eteenpäin, se varastautuu välillä menneisyyteen. Sitä miettii, miksi on odottanut aina parempaa aikaa jollekin asialle. Tajuaa viimein, että se aika on jatkuvasti. Oikea hetki on juuri tänään.
Päädyin miettimään myös aikaa, jolloin toinen puolisoista jää yksin. Jos takana on useampia yhteisiä vuosia, kuinka vaikeaa siitä on surun keskellä nousta rakentamaan jotain uutta.
Suosittelen erittäin lämpimästi tätä kirjaa. Vaikka aiheet ovat osin painaviakin, osaa Bushnell lähestyä niitä kepeän humoristisesti. Kaiken ikäpaineen keskellä rivien välistä kuultaa myös hyväksyntä siitä, että lopulta asiat menevät siten kuin menevät. Niihin täytyy vain sopeutua.
Iloista uutta viikkoa ihanat!
Halauksin, Erja