Suuri osa ihmisistä tietää vanhan sadun keisarin uusista vaatteista. Sadun, joka kertoo siitä, kun joku asia on ilmiselvä, mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen siitä pelosta, että leimautuu tyhmäksi tai muuten vaan mistään mitään tietämättömäksi.
Tämä tarina tuli ensimmäisenä mieleen, kun luin uutisista, että joku italialainen taiteilija oli tehnyt taidetapahtumassa teoksen, jossa oli lämännyt ilmastointiteipillä banaanin seinään kiinni. Ja joku oli vielä maksanut siitä noin 110 000 euroissa (!!!). Toinenkin banaaniteos oli saatavilla ja siitä pyydettiin muistaakseni 135 000 euroa. Teosta ei saa mukaansa, vaan rahalla ostaa ainoastaan aitoustodistuksen tuosta taiteesta.
Taas kerran mietin, mitä ihminen on ehtinyt tehdä, kun pääsee siihen asemaan, että pudottaa aamiaismuronsa matolle ja joku maksaa parisataatuhatta naulatakseen tuon sotkuisen maton olkkarinsa seinälle.
Onko oikeasti niin, että kun on tarpeeksi nimeä, voi tehdä ihan mitä vaan ja sitä pidetään taiteena, josta maksetaan hillittömiäkin summia. Eikä kukaan koskaan kyseenalaista sitä, onko kyseinen teos todella arvoistansa taidetta, vai vaan hätäisesti kyhätty juttu, jossa maksaa pelkkä nimi teoksen kulmassa.
Tiedän, että taidetta ei pelkästään katsota, vaan myös koetaan, eikä kokemuksessa ole oikeaa tai väärää. Silti ihmettelen tällaisia tapauksia.
Tämä sama ilmiö koskee muotia.
Tällainen tavallinen collegepaitakuluttaja tuntee itsensä moukaksi, kun ei näe useimmissa designvaatteissa sitä upeutta ja hienoutta, mitä asiantuntijat niissä sanovat olevan. Tulee olo, ettei tiedä mistään mitään ja on ihan sivistymätön. Ja vailla minkäänlaista makua.
Välillä mietin, luodaanko muotia aika ajoin ”pakolla”, koska jotain uutta näytöksiin ja myymälöihin on saatava, vaikka pää pursuaisi tyhjyyttään. Että tehdään vähän mitä vaan ja laitetaan sille uuden tyylisuuntauksen nimilappu rintaan?
Jos on tarpeeksi nimekäs suunnittelija, hän luo kultaa ihan mistä vaan, koska kuluttajat ovat tottuneet, että tämä merkki on suosittu ja tarkoittaa tyyliä.
Tämä seuraava ei nyt liity varsinaisesti koko asiaan, mutta tuli mieleen jatkoajatuksena.
Olen monta kertaa miettinyt ravintola-, kirja- ja elokuvakriitikoita. Usein, kun leffa on arvosteltu hyväksi, se on ollut mielestäni tylsä. Kun leffa on saanut yhden tähden ja haukut, oon tykännyt siitä älyttömän paljon. Mitä tämä kertoo minusta, vai kertooko mitään? Ehkä mun huonosta leffamausta.
Miten sellaisille asioille voi olla kriitikoita, jotka perustuvat ihmisten makuun ja mieltymyksiin? Esimerkiksi ravintoloiden kohdalla kriitikon teilaus saattaa olla varsin kohtalokas, vaikka periaatteessa se on vain yhden ihmisen mielipide ruoasta. Joskus kuitenkin, kun ihminen etsii uusia ruokapaikkoja, hän luottaa tähän mielipiteeseen ja jättää menemättä paikkaan, joka on saanut huonommat suositukset.
Keisarin uudet vaatteet sadussa, se on lopulta lapsi, joka sanoo ääneen keisarin kulkevan pelkät alusvaatteet päällään.
Aikuiset pelkäävät kuollakseen menettävänsä maineensa ja nolaavansa itsensä. Pienillä lapsilla tätä rajoitusta ei onneksi ole.
Uuteen viikkoon ilolla suunnaten,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76