elämä perhe

Itkuhan siinä tuli

Myönnetään. Olen itkijä-äiti. Olen pillittänyt haikeasti mm.

  • vauvan ensimmäisten vaatekokojen viikkaamista kierrätykseen
  • neuvolakäyntien päättymistä, kun lapset siirtyivät koulun piiriin
  • tarhan kevätjuhlissa, kun kukaan hellyttävistä taaperoista ei huolellisesta harjoittelusta huolimatta muistanut, mitä piti seuraavaksi esityksessä tehdä
  • esikoisen ihanan opettajan eläkkeellelähtöä
  • ”jokainen lapsi on kympin arvoinen”-todistusta vitosluokkalaisen tokarin välissä
  • lasten siunaamista esikouluun ja
  • heidän ekaluokalle lähtemistään.

Mutta voi pojat, kuinka paljon olenkaan itkenyt tässä kuussa, kun esikoisemme jättää viikon päästä ala-asteen ja siirtyy seiskaluokalle. Olen muistellut hänen opettajiaan, vanhempainvartteja ja kaveritreffejä. Järjestänyt muiden vanhempien kanssa lasten luokkaretkeä Yyteriin ja lukenut opettajalle tehdyn laulun sanoja itku kurkussa. Porannut huolella sitä, etten pääse kuuntelemaan koulun saliin ”Jäähyväiset”-laulua ja katsomaan rakkaani kukitusta. (Samalla ollut siitä helpottunut, koska nolaisinhan minä siellä ulvomalla itseni. Ja lapseni).

Olen pysähtynyt monta kertaa jääkaapin ovessa olevien magneettikuvien eteen ja ihmetellyt, minne se pieni eskarilainen hävisi ja mistä tuo mittaiseni lapsi on yhtäkkiä ilmestynyt. Kuvassa, joka mielestäni otettiin vastikään, katselee pieni, vakava, ekaluokkalainen. Nyt hän on salakavalasti kasvanut luokkakavereineen nuoruuden portille. Missä välissä? Vastahan pyyhin silmäkulmiani, kun saattelin hänet ekaluokan ensimmäiseen päivään. Katselin, kun hän lähti opettajan perässä kahdenkymmenen muun naperon kanssa. Jonossa, jossa kaikkien reput olivat isompia, kuin lapset itse.

On ihanaa katsoa, kun lapsi kasvaa. Samalla se on yksi haikeimmista olemassa olevista tunteista.

On upeaa seurata, kuinka hän omaksuu vuosi vuodelta aina vain enemmän ja enemmän uusia mielipiteitä. Kerää uusia ajatuksia. Suvaitsee, on avarakatseinen ja luottavainen. Taaperoaikainen maailman ihmettely on kasvanut tiedostavaksi ja arvioivaksi. Kriittiseksi. Hänen käyttämänsä sanasto sisältää termejä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Kultakutritarinoiden sijaan puhumme iltaisin ilmastonmuutoksesta ja historiasta. Silti hän sopii vielä hyvin kainaloonkin.

Välillä hän haastaa luutuneita ajatuksiani ja saa äidilleen aikaiseksi jo tuon ikäisenä uusia näkökulmia elämään ja elämiseen. Kiitos siitä. Kaikki muutos lähtee kyseenalaistamisesta.

Meidän esikoinen on unelmoija. Luova. Herkkä. Ja samalla taistelija. Kun hän ensi viikolla saa ala-asteelta viimeisen todistuksensa ja hyvästelee luokkakaverinsa, odotan häntä kyynel silmäkulmassa koulun pihalla. (Totta puhuakseni, tiedän itkeväni kuin vesiputous).

Itken yhden aikakauden päättymistä. Itken ihanien opettajien vaihtumista. Itken lapsuuden kääntymistä nuoruuteen. Itken aikaa, joka kuluu ihan liian nopeasti.

Olen äärettömän ylpeä kaksitoistavuotiaastani, joka on aina pitänyt oman päänsä maailman tuulissa. Joka uskaltaa seurata unelmiaan ja jonka kanssa minulla on mitä parhaimpia keskusteluita kaikista elämän asioista.

Rakastan sinua esikoiseni <3 Maailman eniten. Pysy aina uskollisena itsellesi ja luota itseesi. Kaikkea hyvää matkallesi uuteen kouluun.

Rakkaudella, äitisi

P.S. Ja kyllä. Itkin myös kirjoittaessani tätä.

You may also like...

Vastaa