Kun lähdin tänä aamuna koirien kanssa lenkille, arvoin hetken keittiön ovensuulla jätänkö kännykän kotiin latautumaan. Järki laskelmoi, että pärjään varmaan puoli tuntia ilman luuriakin. Järjen vastakappale kinasi vastaan. Miten ilman askellaskuria osaisin arvioida kuinka pitkän matkan olen kulkenut?
Tavoitellessani terveellisempiä elämätapoja, mua tsemppaa parhaiten nähdä asian hyväksi tehdyistä jutuista jotain konkreettista. Usein tämä tarkoittaa merkintöjä kalenterinkulmassa, ruokapäiväkirjaa tai treenilistauksia. Vaikka lisätty liikunta ja parempi ruokavalio tuntuvat väistämättä jo pienen ajan kuluttua parempana vointina, on tunne jotenkin ”ansaitumpi”, kun paperilla on faktaa siitä, mitä kaikkea sen eteen on tehty.
Ajan myötä tällaisesta mittaamisesta voi tulla kuitenkin varsinainen terveysvankila.
Muistan, kun hankin ensimmäisen askelmittarini monia vuosia sitten. Alkuun oli kiva vain seurailla kuinka monta askelta päivän mittaan tulikaan otettua. Lopulta homma lähti kokonaan käsistä.
Kävelin illalla vaikka ympäri huoneita, että sain tuon suositellun 10 000 askelta täyteen. (Nykytiedolla jo 7000 askelta päivässä riittää pitämään ihmisen terveempänä). Podin oikeasti huonoa omaatuntoa, jos askeleita oli vaikka 9200 ja oli jo pakko mennä nukkumaan!
Tänä päivänä olen onnellinen, jos jaksan kerätä 6000 askelta päivässä. Mittaan askeleitani kuitenkin harvakseltaan, sillä en osaa pitää kelloa tai kännykkää jatkuvasti mukanani. Joskus ihan tilanteen päivittämiseksi pidän yhden päivän älykelloa, jotta saan suuremman kuvan siitä, millaista arkiaktiivisuuteni noin keskimäärin on. Enemmän teen nykyään sillä tiedolla, kuinka pitkän matkan jaksan kerralla kävellä.
Sama pakonomaisuus koski jumppaamista (etenkin) nuorempana.
Lukioiässä hyppäsin jatkuvasti vaa’alla. Ja mittailin vyötärönympärystäni. Olin lukenut jostain jonkun tosi hoikan kuuluisuuden vyötärömitan ja pyrin innolla kohti samanlaista.
Tuo julkkisuuma oli tosi kapea, enkä olisi koskaan tällä ruumiinrakenteella päässyt sellaisiin mittoihin, vaikka olisin jättänyt syömättä kaiken päivässä. Mutta mitä se nyt teini-ikäiselle merkkaa? Kun joku muu näyttää siltä ja on pystynyt siihen syömällä vain kananmunia ja mansikoita, pitää itse pystyä samaan.
Jos mulla oli tavoitteena tehdä sata vatsalihasta päivässä, enkä ollut ehtinyt tehdä niitä aiemmin päivällä, latasin kaiken urheilun myöhäisiltaan. Muistan eräänkin kerran, kun olin menossa nukkumaan ja mieli muistutti väsynyttä kehoa tekemättä jääneestä jumpasta. Pää sanoi, että nyt nukkumaan, mutta vatsamakkaroiden katsominen vei voiton (eikä niitä edes oikeasti ollut!). Siinä sitten vedin puolenyön aikaan sata vatsalihasta juuri ennen nukkumaanmenoa. Oikea terveellisyyden huippu!
Ennen merkkasin liikuntahetket kalenteriin kilometreinä ja minuutteina. Tätä nykyä piirrän päivän kohdalle vain pienen merkin, jos olen käynyt kävelyllä. Riippumatta lenkin pituudesta tai vauhdista. Kunhan kyseessä on jatkuva käveleminen, eikä esimerkiksi ostoksilla pyöriminen (vaikka välillä sekin käy ihan hyvästä treenistä).
Tavoitteenani on ottaa taas pitkän tauon jälkeen liikunta osaksi jokaista päivää. Tällä rapistuneella kunnolla jokainen kannustin on tarpeen, jotta näkee jo suoritetun matkan. Silti en halua enää jäädä jumiin orjalliseen mittaamiseen, joten tuo pikkuinen merkki riittää vallan hyvin.
Ja joo, koitan taas karkkilakkoa. Siinä apuna toimii myös kalenteri, jossa jokaisen karkittoman päivän kohdalla lukee KL. Kun näen niitä merkintöjä vaikkapa seitsemän peräkkäin, mietin tosi tarkkaan, kun tekee mieli suklaapalaa.
Sillä hetkellä pohdin, että olen kärsinyt jo sokerittoman elämäni ekojen päivien jyskyttävät päänsäryt, möyryävän suoliston sekä kokoaikaisen karkintuskan. Puhumattakaan valtavasta ruokahalusta, jonka seurauksena sitä söisi vaikka karmit jääkaapista. Haluanko vesittää sen kaiken, koska tiedän, että suklaapalasta ei ole karkkiholistille paluuta normaaliin taas hetkeen?
Tässä tavoitteenani ei ole kieltäytyä loppuiäksi karkeista. Olen vain niin perso kaikelle makealle, että keskitietä ei ole, ellei sitä lakolla tee.
Kun viimeksi olin 300 päivää karkkilakossa, sain hetkeksi oikean tuntuman makeisiin. Maistettuani suklaata tuon ajan jälkeen, se tuntui pelkältä rasvaklöntiltä suussa. Mietin, miksi ennen olin jauhanut sitä levykaupalla. Sama koskee hedelmäkarkkeja. Niissä maistui vain ”teollisuus” ja ylimakeus. En ole tuon lakon jälkeen syönyt niitä enää.
Ihminen tottuu kuitenkin yllättävän nopeasti takaisin ylenpalttiseen sokeriin eikä ylimakeutta huomaa enää. Karkkilakon aikana jopa banaani tuntui liian makealta. Haluan itse päästä jälleen tuolle keskitielle. Olla suurimman osan ajasta ilman sokeria, mutta pystyä syömään herkkuja silloin tällöin. Jäämättä niihin taas kiinni liian pitkäksi aikaa.
Tiedän jo valmiiksi, että alkuun se vaatii täydellisen lakon. Ilman pullaa, keksejä, jätskiä. Kun niitä ei tee enää mieli, voi joskus jotain maistaakin. Mulla toimii vielä ylimääräisenä kannustimena se, että reumatulehdukset pysyvät paremmin kurissa, kun maltan hillitä hiukan tuota karamellin mättämistä.
Ja palatakseni vielä tekstin alkuun – puhelin jäi lenkin ajaksi kotiin. Eikä harmittanut yhtään, vaikken tiennyt kuinka pitkän matkan kuljin.
Mutta kalenterin kulmaan piirsin silti kolmion lenkin merkiksi 😉
Halauksin, Erja