elämä perhe

Ihanaa olla 40+

Sain niiiiiin makeat naurut tässä eräänä iltana, kun Instagram ilmoitti minun saaneen viestin. Se oli (yllätysyllätys) joltakin nuorelta, ulkomaalaiselta tyypiltä, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Viestissään hän kertoi, että hänen on muutettava pikapuoliin Suomeen ja voisinko minä tuolloin olla hänen ”sugarmamansa”.

No, näihin yhteydenottoviesteihin on jo totuttu laajemmaltikin. Niitä tulee sekä Instassa, että Facessa ja ovat jotain feikkiprofiilihuijausyrityskamaa. Mua huvitti tässä viestissä lähinnä se, että olen nyt virallisesti muuttunut sugarbaby-ikäisestä sugarmama-materiaaliksi. Ihan huomaamatta. Kun henkinen ikä huitelee tuolla kolmenkympin alapuolella, ei aina edes muista seuraavan täyden vuosikymmenensä alkavan jo vitosella.
Olen sitä jo parissa aiemmassakin postauksessani kehunut, että ikääntyminen on oikeastaan aika mukavaa. Enemmän kremppaa kropassa se tosin tietää, mutta tietää myös kosolti lisää sitä kuuluisaa itseluottamusta. Vuodet ovat tuoneet monien elämäntapahtumien myötä paljon kokemuksia, jotka antavat varmuutta kaikkeen muuhun elämiseen ja tekemiseen. Kaikkien kokemusten keskellä oppii pikkuhiljaa tuntemaan oman itsensäkin.
Ehkä parasta 40+-vuotiaana on henkinen vapaus. Se, että voi viimeinkin (oikeasti) olla tyytyväinen itseensä – ihan sellaisena kuin on. Ei ole enää tarvetta jäljitellä muiden elämää tai tekemisiä, vaan voi keskittyä juuri siihen juttuun, joka tuntuu omalta. Ja hyvältä. Eikä tarvitse enää muiden mielipiteitä siihen, että kokisi olevansa olemassa.

Itsetunto ja itseluottamus

Olen pari päivää lueskellut Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa nimeltä ”Hyvä itsetunto”. Mitä enemmän sivuja on jäänyt taakse, sitä enemmän olen pohtinut sitä, kuinka hemmetissä kenelläkään voi oikeasti olla hyvä itsetunto, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea sen muodostuminen lapsuudesta saakka vaatiikaan. Tässä on tullut tyrittyä varmaan omien lastenkin itsetuntoa väärään suuntaan jo monta kertaa, vaikka parastamme heidän kanssa aina yritetäänkin. (Lasten kasvatus on maailman vaikeinta hommaa, vaikka se äkkiseltään niin iisiltä vaikuttaakin).
Tähän väliin sananen siitä, että itseluottamus ja itsetunto tarkoittavat eri asioita. Selitän ne siten, kuin itse olen ne ymmärtänyt, vaikkeivät mun määritelmät nyt ihan oppikirjamatskua olekaan.
Itsetunto on ihmisen sisäinen kokemus siitä, kuinka arvokas hän on. Ilman mitään suorituksia tai saavutuksia.
Itseluottamus taas on sidoksissa suorituksiin ja tekemiseen. Ihminen kokee olevansa sitä arvokkaampi, mitä taitavampi hän on jossain asiassa. Toisaalta, aina on joku, joka on kuningaslajissasi (tai muussa asiassa) sinua parempi ja sattuessaan samaan porukkaan, hän saattaa laskea itseluottamustasi roimasti. Itseluottamuksen määrä voi siis vaihdella paljonkin, jopa ihan pienellä aikavälillä.
Keltikangas-Järvisen kirjassa puhuttiin siitäkin, kuinka sosiaaliset taidot sekoitetaan usein hyvään itsetuntoon. Se tuttu tyyppi, joka siis on aina suuna päänä joka paikassa, tietää kaikesta kaiken, on jatkuvasti esillä ja pyörittää kaverilaumaa ympärillään, ei siis välttämättä omaakaan hyvää itsetuntoa, vaan on pystyttänyt kunnon teatterin ympärilleen juuri piilottaakseen kyseisen asian. Yksinään viihtyvä ihminenkin voi omata hyvän itsetunnon, vaikkei tarvitsekaan muita ihmisiä jatkuvasti ympärilleen.
Mulla on nuoruusiästä saakka ollut huono itsetunto. Luulen, että suuri osa siitä on perua koulukiusausajoilta. Itsetunnon puute on ilmennyt mm. päätösten teossa ja mielipiteiden esittämisessä. Toisinaan myös arvottomuuden tunteina.
Olen usein vielä aikuisenakin kaivannut päätöksenteolle ulkopuolista tukea ja hakenut muiden reaktioista hyväksyntää sille, että päätökseni on ollut oikea. Toisinaan on sitten tuntunutkin siltä, että nuorempana elin osan elämästäni ulkopuolelta tulleen kehyksen mukaan. Siten, kuin yhteiskunta tai ympäristö olettivat, vaikka sitä olisi ehkä joissain tilanteissa valinnut toisin, jos olisi tarkemmin kuunnellut sitä, mitä todella halusi. Hassua vai mitä? Ja silti niin yleistä.
Vanhemmiten olen oppinut kuuntelemaan sisäistä ääntäni. Kuulostelemaan sitä, mikä itsestäni tuntuu oikealta ja ignooraamaan jo enemmän muiden mielipiteitä asioista. Tämä taito on ollut ”pakollista” tulosta monista uupumishetkistä, jolloin olen muiden miellyttämiseksi valinnut tien, joka ei ole ollut itselleni se mieluisin. Pikkuhiljaa, kun on iän myötä oppinut arvostamaan itseään ja omaa elämäänsä, on halunnut alkaa myös kohdella itseään armollisemmin, eikä enää lähde mukaan ihan kaikkeen.
Mieheni on myös ollut mulle hyvänä esimerkkinä, sillä hänellä on aivan huikean ihailtava luotto kaikkeen mitä hän tekee. Kun minä olen vuosien varrella arponut päätösten keskellä ja vaikeroinut hänelle, mitä muutkin tästä asiasta nyt ajattelisivat, on hän usein todennut, että rakas, me eletään omaa elämäämme ja tehdään päätökset omista lähtökohdistamme ja tarpeistamme käsin. Jos se ei jotain miellytä, se on heidän ongelmansa. Ja peräähän siinä kyllä on. Edelleenkin mua harmittaa, jos joku on voimakkaasti sitä mieltä, että olen tehnyt vääriä päätöksiä (ja huomauttelee niistä), mutta itsepä niiden mukaan elelen. Kenenkään toisen elämän ei pitäisi kuulua toiselle.

Uusi minä

Mutta palatakseni tuohon ikääntymisen tuomaan itseluottamukseen.
Vaikka ahdistun edelleen omista valokuvistani, en tarvitse enää jokapäiväistä meikkikuorrutusta. Vaikka puhun välillä ihan läpiä päähäni, voin jatkaa silti keskustelua lamaantumatta häpeästä. Uskallan käyttää taas mekkoja, joita karsastin monia vuosia reumajalkojeni vuoksi. En epäröi kysyä ja kyseenalaistaa, eikä mun tarvitse esittää aina tietäväni jo asioista kaiken.
Elämä on tosi mielenkiintoista juuri nyt, kun käsillä tuntuu olevan jonkinlainen murrosaika. Itsestä kuoriutuu jatkuvasti uusia kerroksia ja on ihan jännää nähdä, millainen ihminen tästä vielä sukeutuu.
Ja kun on paljon puhuttu sekä kehopositiivisuudesta, että itsearvostuksesta, aion vastoin suomalaista luonnetta kehua itseäni nyt vähän.
Olin muutaman vuoden tuossa neljänkympin rajapyykin kohdalla aika hukassa. En oikein tiennyt enää mistä tykkään, mitä haluan tehdä, olenko enää oikeassa ammatissa ja käytänkö aikaani tavalla, josta saan myös itse jotain. Koin itseni surkeaksi äidiksi, huonoksi pomoksi ja miestään itsestäänselvyytenä pitäväksi vaimoksi. Pohdiskelin näitä silloin joka päivä ja olin välillä ahdistunutkin.
Nyt olen tullut suvantoaikaan ja tykkään paljon tästä minusta, joksi olen alkanut muuttua. Tästä keski-ikäisestä naisesta, joka miettii paljon ja kipuileekin asioita, mutta jonka perusvire on edelleen sama positiivinen, kuin on aina ollut. Tykkään vihdoinkin kehostani ja olen alkanut toimia sen puolesta, että mulla olisi hyvä olla – en siksi, että näyttäisin hyvältä.
Olen tyytyväinen siihen, että olen vihdoinkin tajunnut elämän rajallisuuden ja alkanut arvostaa kuluvaa aikaa. Löytänyt ympärilleni tekemistä, josta todella sytyn. Saanut muutaman ihanan ystävyyssuhteen.
Olen menneisyyden haikailemisen sijaan tajunnut sen, kuinka ihanaa on siirtyä lasten kanssa ikävaiheesta toiseen. Vaikka vauva- ja taaperoaikakin olivat kivoja, veivät ne kyllä mehut aika tarkkaan. Nyt toinen lapsista on jo lähes kokoiseni ja toinenkin menee ekalle. Heidän kanssaan voi puhua jo ihan eri tavalla maailman asioista ja vaihtaa mielipiteitä. Olemisen muoto on muuttunut. Vaikka kaikilla perheillä on vaikeutensa (voi pojat niin meilläkin), olen maailman ylpein äiti näistä kahdesta lapsesta, jotka ovat ihan mahtavassa ikävaiheessa tällä hetkellä. Meillä on sekä pienten elämää, että jo esiteinin elämää. Rakastan heitä niin.
Liian kauan koitin pitää itseni samassa muotissa, jossa tykkäsin olla kaksikymmentä vuotta sitten. Luulin pitäväni edelleen samoista jutuista ja toisinaan asioita tehdessäni ihmettelin, kun en saavuttanutkaan enää sitä samaa tunnetta, kuin aikanaan.
Lapset kasvoivat. Varttuivat. Muuttuivat.
Siellä ruuhkavuosien keskellä, ainaisessa kiireessä ja viikkojen sekoittuessa toisiinsa, en ollut huomannut, että lasten ohella myös minä olin muuttunut.
Rakkaudella,
Emppu 40+
FB @kaneliomena76 ja IG: @emppu76

You may also like...

Vastaa