Kuvitelkaa työpaikka, jossa jaetaan joka vuosi hyvän kaverin palkinto. Ehkä jopa pari kertaa vuodessa. Taukohuoneessa olisi loka- ja huhtikuussa suuri, lukittu laatikko, jonne jokainen kävisi vuorollaan pudottamassa lapun, jossa lukee oma ehdotus palkinnon saajaksi.
Millaisia tuntemuksia tämä aikuisessa herättää?
Näin äkkiä ajatellen;
Epäreiluutta – sillä ne, joilla on eniten kavereita, saavat palkinnon joka kerta. Ekstrovertit tyypit osaavat tuoda itsensä esille ja ovat aina kaiken tekemisen yläpuolella häärimässä. Introvertti, ujo ihminen voi sen sijaan olla huomaavainen ja auttaa aina muita, mutta olla silti muuten syrjässä. Hän voi olla maailman paras kaveri niille harvoille ystävilleen, joita hänellä muualla elämässä on. Mutta kaveripalkinto – siihen hänellä ei ole mitään saumaa. Sillä kaveri äänestää aina kaveria. Vaikka joku toinen oikeasti tasapuolisemmin toimisikin.
Katkeruutta – miksi minä en koskaan saa palkintoa, vaikka tulen toimeen kaikkien kanssa, venyn tekemään muidenkin hommia ja olen ystävällinen silloinkin, kun sielu itkee muun elämän tapahtumia?
Kun arvojärjestykseen laittaminen on aikuistenkin maailmassa kipeä asia, miksi hemmetissä pakotamme lapsemme siihen joka ikinen vuosi? Joka kevät kouluissa ympäri maan äänestetään hymypojat ja -tytöt sekä hyvän kaverin palkintojen saajat. Toisin sanoen, luokkakaverit laittavat toisensa paremmuusjärjestykseen.
Se, joka palkinnon saa, voi olla tyytyväinen. Muut miettivät mielessään, mikä minussa on vikana? Kuinka moni äänesti minua? Eikö kukaan? Minkälainen minun pitäisi olla, jotta muut pitäisivät minusta?
Olen kuullut myös tapauksen, jossa ala-asteella jo syksyllä oppilas on valmentanut luokkakavereitaan, että häntä pitää äänestää sitten keväällä, koska hän haluaa parhaan kaverin palkinnon.
Opettaako tämä palkinto oikeasti olemaan hyvä kaveri?
Aikuismaailmassa hyvän kaverin palkintoa voi verrata sometykkäyksiin. Aikuiset laittavat päivittäin toisiaan paremmuusjärjestykseen peukuttamalla toisia postauksia ja jättämällä toiset huomiotta. Ja nyt aikuiset – käsi sydämelle. Tämä on myös vaikutuskeino. Jokainen on taatusti joskus jättänyt tykkäämättä toisen muuten ihanasta julkaisusta siksi, että kateuden vihreä mato on alkanut raadella sydänalaa. Eikö? Rehellisesti sanoen, olet siis jättänyt ”äänestämättä” jotakuta siksi, että hänen elämänsä vaikuttaa sillä hetkellä paremmalta, kuin omasi.
Näin tapahtuu myös lasten maailmassa, joka on muutenkin suodattamattomampi ja julmempi suoraan sanottuine mielipiteineen. (Inhoan sitä omasta nuoruudestani nykypäivään siirtynyttä ”Ei millään pahalla”-sanontaa, jota tunnutaan viljelevän nykyään etenkin ala-asteella. Kuinka kivaa on kuulla ”Ei millään pahalla, mutta näytät tosi rumalta”. Millä tämä sitten tarkoitetaan? Hyvälläkö?)
Mielestäni hyvän kaverin stipendiin käytetyt varat voitaisiin käyttää vuosittain johonkin oppilaiden yhteiseen kivaan. Kutosella jaettavan hymypatsaan voisi puolestaan saada vaikka parhaiten opintojaan viimeisenä vuonna parantanut oppilas. Näin sen saisi ansioista, joihin voi oikeasti itsekin vaikuttaa. Ei pelkästään siitä, että luokkalaiset laittavat toisiaan paremmuusjärjestykseen.
Aurinkoista keskiviikkoa ❤
Rakkaudella, Emppu
IG sydanmuruja
IG olipakerranblogi
