Äiti on voimallinen sana.
Useimmille tuo sana ei tarkoita pelkkää fyysistä ihmistä, vaan se on täynnä muistoja, odotuksia ja suurta tunteiden kirjoa – laidasta laitaan. Rakkautta, kunnioitusta, lohtua, kiitollisuutta, anteeksiantoa ja epäitsekkyyttä. Vihaa, ankaruutta, katkeruutta, julmuutta. Ikävää, kaipausta, surua ja luopumista.
Oli äiti sitten paras kaveri tai aivan kamala hermoviila, heihin sitoutuu jokin maaginen voima. Se taika saa ihmisen tuntemaan itsensä lapseksi vielä viisikymppisenäkin, kun hän menee lapsuudenkotiinsa. Äidille on vielä aikuisenakin hiukan vaikea tuottaa pettymyksiä. Ja vielä vaikeampaa kertoa oma – täysin vastakohtainen näkemyksensä asiasta, josta äiti on vankasti jotain mieltä.
Oma lapsuuteni ja nuoruuteni kului vahvojen naisten vaikutuspiirissä. Kahden vanhemman leidin sekä oman äitini. Omistankin tämän Äitienpäiväviikon kirjoitukseni heille, sillä entisaikojen sisu, päättäväisyys ja tahdonvoima ovat katoava luonnonvara.
Satukirjojen isoäidit
Molemmat mummoni olivat oikeita teräsnaisia. Isän äiti hoiti lähes yksinään kahdeksan lasta ja kotityöt. Samassa taloudessa asuivat vielä toiset isovanhemmatkin. Työtä ja kiirettä riitti aamusta iltaan, samoin huolta kaikesta selviämisestä.
Muistan edelleen valokuvatarkasti, miltä mummo näytti. Muistan mäellä sijainneen talon, vanhat omenapuut ja perunamaan. Kissat poikasineen.
Kun kävimme kylässä, paikalla oli useimmiten joku muukin sisaruksista. Lapsuudenkoti oli pitkälle aikuisikään heille yhteenkokoava paikka. Kauniina kesäpäivinä oleiltiin aurinkoisella pihalla, istuttiin rappusilla, juteltiin tai heitettiin tikkaa. Koluttiin vattupuskista herkkuja ja etsittiin metsämansikoita pihapiirin kallioilta. Tunnelma oli aina välitön ja kiireetön.
Mummon elämä hiipui hieman yli seitsemänkymppisenä Alzheimerin tautiin, eikä hän viimeisinä vuosinaan tainnut muistaa meistä enää ketään – satunnaisia hetkiä lukuunottamatta.
Olin aika pieni, kun mummo saatettiin viimeiselle matkalleen. Muistan silti edelleen, kuinka sydämeeni sattui nähdä isäni niin surullisena, koska hän on aina ollut niin vahva. Enkä ikinä tule unohtamaan sitä näkyä, kun mummon kuusi poikaa kantoivat päät painuksissa, raskain mielin äitinsä arkkua pitkin kirkon käytävää.
Äidin äiti oli oikea monitoiminainen. Muistan vieläkin hänen kertomuksensa juuristaan. Kuinka hänet pienenä herätettiin keskellä yötä, kun piti lähteä sotaa pakoon Karjalasta. He ehtivät juuri ja juuri viimeiseen junaan. Seuraava oli pommitettu.
Mummo sairasti reumaa ja hoiti kipujaan enimmäkseen luonnonmenetelmin sekä liikkumalla. Hän kävi töiden jälkeen marjametsässä, toisinaan iltarasteilla. Oli oikea mestari käsitöissä ja leipomisessa. Mummon omatekemä vihreä päärynälimu ja etikkakurkut olivat eräitä lapsuuteni herkkuja.
Mummo oli viimeisen päälle karjalainen voimanpesä juhlien valmistelussa ja monet kekkerit vietettiin hänen luonaan notkuvien pöytien äärellä. Näiden yhteiskokoontumisten ansiosta nähtiin siskoni kanssa usein myös serkkujamme. Juttu luisti, kaikilla oli kivaa ja tarjoomuksia löytyi vähintään kymmentä lajia. ”Kaik pittää syyä”, totesi mummo aina ja kaatoi lisää kahvia kuppeihin.
Mummolla oli elämässään kaikenlaisia vastoinkäymisiä, joiden edessä moni olisi ollut polvillaan. En silti kuullut hänen koskaan valittavan mistään, vaan hän oli aina iloinen, hymyilevä ja sydämellinen. Mummo olisi toisia auttaakseen antanut vaikka viimeiset siemenperunansa.
Mummo kohtasi hieman yli seitsemänkymppisenä päiviensä lopun. Hän sai monta aivoinfarktia, joihin menehtyi – kaikkien kolmen tyttären seistessä sairaalassa hänen sänkynsä ympärillä.
Rakas äitini
Ja sitten on oma äitini. Hän ei jää teräksisyydessään jälkeen yhtään kummastakaan mummostani. Jos äitiäni pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi peruskallio.
Mennessäni lapsena nukkumaan, äiti jäi aina hereille. Hän kutoi, tiskasi, ompeli tai laittoi pyykkiä. Kirjoitteli jotain muistivihkoonsa tai järjesteli kaappeja. Kun minulla oli seuraavana päivänä koulussa naamiaiset, oli illalla kankaanpalasina lattialla lojunut prinsessapuku valmiiksi ommeltuna aamulla tuolin selkänojalla. Toisinaan mietin, nukkuiko hän koskaan.
Pakkanen oli aina täynnä vierasvaraa. Ruoka oli monipuolista ja niin hyvää. Äiti siivosi joka lauantai, jonka jälkeen hän leipoi pullaa. Muistan kodin olleen aina siistinä ja paikat järjestyksessä. En nähnyt koskaan äidin istuskelevan paikoillaan tekemättä mitään. Samanlainen puuhapirkko hän on edelleen ja voi pojat, että hän saa vieläkin aikaiseksi enemmän kuin minä koskaan.
Mulla oli aina turvallinen olla. Jos oli ongelmia, tiesin, ettei mun tarvitse selviytyä niistä yksin. Tiesin myös, että voin puhua äitini kanssa kaikista asioista, mistä halusin. Hänellä oli aina aikaa kuunnella ja ottaa kantaa. Auttaa tarvittaessa.
Tiedän, että vanhemmillanikin on ollut elämässään monia myrskyn paikkoja. Jo osin mun reumankin takia, joka käänsi aktiivivaiheessaan aika ympäri meidän perheen aikataulut ja vanhempien työkuviot. Silti he vaan saivat kaiken järjestymään ja meille lapsille päin se näytti helpolta ja vaivattomalta. Mulle sillä oli jälkikäteen ajateltuna yllättävän suuri merkitys, sillä muistan joskus kantaneeni syyllisyyttä siitä, että mun takia tarvitsee toisten revetä niin moneen.
Muistan senkin, kuinka paljon arvostin myöhemmin sitä, että äiti osasi antaa mulle teini-iässä tilaa. Kyseli menoistani vain sen verran, että tiesi minne menen ja kenen kanssa, mutta ei koskaan kysellyt seuraavana päivänä mitään illan tapahtumista. Antoi itse kertoa, jos halusin. Hän luotti minuun ja tajusin sen vasta hiukan vanhempana. Toivon, että saavutan samanlaisen luottamuksen omiin lapsiini, enkä tukahduta heitä liialla kiinnipitämisellä.
Nyt, kun olen neljäkymmentäkolme ja elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, kerron siitä ensin perheelleni ja sen jälkeen soitan äidille ja isälle. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen, että saamme pitää heidät tässä lähellä ja he ovat läsnäoleva osa elämäämme.
Äiti. Ääretön kiitos.
Olet ollut vahvuudessasi ja järkkymättömyydessäsi mulle esikuva siitä, millainen vanhempi itse haluaisin osata olla. Turvallinen. Luotettava. Sellainen, joka ei heilu, vaikka mikä tulisi. Äiti, joka osaa aina rauhoittaa ja sanoa ne oikeat sanat, vaikka pelkäisi itsekin.
Olen koittanut rakentaa omasta elämästäni yhtä hyvää, kiireetöntä ja läsnäolevaa, millaista itse sain lapsuudessani elää. Vaikka sinulla olisi ollut tulilla monta asiaa samaan aikaan, lapset eivät koskaan kokeneet sitä niin. Olit aina läsnä, tarvittiin sitten kokeisiin kyselijää, läksyissä auttajaa, napin ompelijaa tai kuuntelevaa korvaa.
Olen kiitollinen siitäkin, että en ole sinulle enää pelkästään lapsi, vaan myös tasavertainen aikuinen, jonka kanssa voit puhua oman elämäsi solmukohdista samoin, kuin minä puhun sinulle omistani. Nämä juttuhetket ovat antaneet minullekin paljon.
Rakas äiti ja mummi.
Kiitos sinulle siitä, että olet.
Ihanaa tulevaa Äitienpäivää 💖
Rakkaudella,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76