Kun aloin kirjoittaa tätä sarjaa elämäni biiseistä, yllätyin lopulta itsekin valinnoistani. Lähinnä siitä, että viiden laulun sekaan mahtui vain yksi, jonka takana oli iloa. Kaikki muut biisit olen löytänyt väsymyksen ja voimattomuuden keskellä. Vaikeissa elämäntilanteissa. Mutta toisaalta, sitähän musiikki pitkälti tekee. Kannattelee ihmisiä. Kertoo tarinoita, jotka jokainen voi sovittaa omaan elämäänsä ja saada sitä kautta uskoa asioiden selviämiseen.
Biisisarjan viimeinen laulu on saman mestarisanailijan kynästä, kuin sarjan ensimmäinenkin. Juha Tapion. Hän on ollut jo pitkään yksi lempilaulajistani.
Juha Tapio on tarinankertoja ja sellaiset lyriikat uppoavat tähän sieluun parhaiten. Anssi Kela sekä Arttu Wiskari kuuluvat samaan kertojaheimoon ja niin ikään myös mun lempparisanoittajiin.
”Rakastettu” ja minä löydettiin toisemme suuren väsymyksen hetkellä.
Oli synkeä vuosi. Töissä vaihtui väki poikkeuksellisen usein, joka toi täyden epätietoisuuden seuraavien päivien agendasta. Kotona oli lapsen sairautta, viikkojen ennakoimattomuutta, töitä jonoksi saakka ja unettomia öitä. Vatsaan sattui aamusta iltaan. Koko elämä tuntui pelkältä suorittamiselta ja aikataulujen perässä juoksemiselta. Tuntui, kuin kävelisi pitkää, kapeaa käytävää, jonka päässä ei todellakaan näkynyt sitä kuuluisaa valonpilkahdusta. Kaikki ovet tuntuivat olevan kiinni. Koko elämän aika meni sammutellessa pieniä tulipaloja. Mihinkään muuhun ei ollut aikaa. Ei edes lepäämiseen.
Siinä eräänä iltana tiskailin, kun kuulin tämän laulun. ”Ei palttoota kaipaa, mies kuolematon. Välkkyvä terä vaikka niittää, olin koskematon. Jaksoin kaiken ja lisää, vaikka niin moni nääntyi. Olin varma mä hallitsen virtaa, kunnes kohti se kääntyi.” Kädet putosivat alas samantien ja itku alkoi tehdä tuloaan. Niin pitkään oli vaan pärjätty. Ilman vapaahetkiä. Suunnattu vain velvollisuudesta toiseen.
Kuuntelin näitä sanoja ja silmien edessä vilisivät meidän yrittäjyyden alkuvuodet. Suuri unelma ja vieläkin suurempi laina. Pitkiä päiviä. Viikkoja vailla vapaapäiviä ja vuosia ilman lomia. ”Jaksoin kaiken ja lisää…” vaikka aina ei olisi jaksanut. Mutta oman firman kanssa ei ole vaihtoehtoja.
Olen jo aiemmin kirjoittanut useammankin jutun työstäni kaupan alan yrittäjänä. Vaikka työ on henkisesti rankanpuoleista, silti se, kuten myös kirjoittaminen, on mulle rakasta hommaa.
Kun työ on enemmänkin elämäntapa ja siihen on sidottuna tiukasti ympäri vuoden, on tärkeää, että paikallaan viihtyy. Silti olen halunnut valottaa blogissani myös yrittäjyyden varjopuolia, sillä niin moni luulee, että oman bisneksen pyörittäminen on pelkkää leikkiä sekä isoja kasoja rahaa.
Mutta vielä takaisin tämänkertaiseen biisiin.
”Kun on riisuttu kaikki, ihmeen hyvä minun on. Eipä tarvitse mitään, mies tarpeeton”.
Olen urani aikana tavannut monenlaisia ihmisiä. Kuullut monenlaisista kohtaloista. Niiden perusteella voin surullisena sanoa, että me suomalaiset annamme ainutkertaisesta elämästämme liikaa aikaa sekä kunnioitusta työlle. Asialle, joka ei muista meitä päivääkään sen jälkeen, kun uramme on lopussa.
Maailma arvostaa rahaa ja täyttä kalenteria. Kysymys kuuluukin, miksi? Miksemme voi arvostaa ihmistä, jolla on aikaa toisille? Kuunteleva korva ja välittävä sydän.
Rahalla voi ostaa paljon, mutta ei oikeaa rakkautta. Ei oikeaa välittämistä. Ei kultaista sydäntä. Niitä on oikeasti harvassa. Ja eikö harvinaisuus tee juuri jostain asiasta korvaamattoman arvokasta?
”Jätin ikkunan auki
Tuoksua mullan ja maan
Vielä hetken järvellä vilkkuu
Tähtiä valkeanaan
Kun on riisuttu kaikki
Ihmeen hyvä minun on
Eipä tarvitse mitään
Mies tarpeeton
Minä leijun ja vajoan
Unessani näin kiven valkoisen,
Tuulessa keinuvat verhot
Ja sinun äänesi kuulen sen
Älä pelkää, älä pelkää,
Sinä et pääse putoamaan
Rakastettu on oikea nimesi
Ja tulee nimenäsi olemaan”
Rakkaudella, Emppu
IG sydanmuruja
IG olipakerranblogi