Skip to content
Menu
Sydänmuruja
  • perhe
  • yrittäjyys
  • elämä
  • koira
  • reuma
  • hyvinvointi
  • puutarha
  • sisustus
  • juhlat
  • matkailu
  • kirjoittaminen
Sydänmuruja

Elämäni biisit 4/5 ”Kipee”

Posted on 3.12.20213.12.2021

Tänään on taas sellainen aamu. Valo sattuu silmiin, niskaa särkee ja unta on takana kolme tuntia.

Kaiken tämän sai aikaan selkäkipu, joka ahdisti jälleen hengittämistä viime yönä aamutunneille saakka. Särkylääkkeen avulla sain vihdoin neljältä unen päästä kiinni. Ja kellon perkele herättikin sitten puoli seitsemältä.

Raatorehellisesti sanoen, olen pillittänyt puoli aamua. (Toki lähetin ensin lapset kouluun). Kun joka toinen yö nukkuu kuin tukki ja joka toinen yö valvoo neljään tai viiteen, alkaa jaksaminen olla ohuella säikeellä. Niin fyysisellä, kuin henkiselläkin puolella. Mulle huonot yöunet tuovat vielä krapulan kaltaisen olotilan, jossa sitä seilaa pahoinvoinnin ja huimauksen aallonharjalla koko päivän. Koittaen vain selviytyä tunnista toiseen. Ei kiva.

Tuosta Antti Tuiskun Kipee-biisistä, on tullut mulle tänä syksynä jo enemmän, kuin elämäni laulu. Olen kuunnellut sitä paljon. Itkenyt sen kanssa. Saanut sen rauhallisesta videosta jonkinlaista voimaa.

Kun Antti laulaa siitä, miten ihminen voi uupua ja kuinka voimat on käytetty loppuun, itku tulee taas. Hiiteen ikuinen lätinä siitä, kuinka ihmiselle ei anneta enempää, kuin hän jaksaa kantaa. Kyllä annetaan.

Totuus löytyy puolivälistä. Kun ei ole vaihtoehtoja, ihminen lopulta tottuu huonoon oloon. Itsekin olen ihmeesti löytänyt asennot, joissa pystyn tasaamaan hengityksen kulkua, kun hengästyn lukiessa / nauraessa / itkiessä / kävellessä jne. Välttelen tunteenpurkauksia, sillä ne tuntuvat heti kurkunpuristuksena ja hengenahdistuksena. Pelkään lähteä yksinäni lasten kanssa liikenteeseen, jos voimat sattuvatkin uuvahtamaan kesken kaiken. Samasta syystä uskallan lenkkeillä pieniä pätkiä vain seurassa ja kodin lähellä. Yksin lähteminen mihin vaan, on ollut näiden kokemusten jälkeen tosi pelottavaa.

Oloni on nyt ollut muuten jo parempaan päin ja osa jämähtäneistä lihaksista on tuntunut auenneen. Mitään selittävää ei tutkimuksissa ole löytynyt keuhkoista, sydämestä tai rangasta, joten tällä mennään. Oletuksena, että selkäjumi aiheuttaa tämän kaiken. Mistä se taas tuli elokuussa muutaman päivän aikana, on arvoitus. Ja varmaan sellaiseksi jääkin.

”Koko mun ruumis on niin kipee

Et en jaksa ees nyt itkee

Voitko mua sylissä pitää

Mä en tahtoisi puhua mitään

Mun ruumis on niin kipee

Koko maailma rikki menee

Voitko mua sylissä pitää

Ihan hetken sun kädellä lepään”.

Mun on pakko tässä yhteydessä myös mainita asiasta, josta puhutaan usein menetysten yhteydessä. Siitä, kuinka monen ihmisen on vaikeaa kohdata joku, jonka elämässä on haasteita juuri sillä hetkellä.

Olen itse ollut yllättynyt huumorin määrästä mitä mulle on tarjoiltu, kun olen puhunut turhautumisesta, tuloksettomista tutkimuksista sekä siitä, minkälaisia pelkoja koko tilanne on tuonut. Ymmärrän, että moni käsittelee vaikeita tilanteita huumorin avulla. Anteeksi, etten jaksanut nauraa tällä kertaa oikeissa kohdissa.

Myös vähättely on suosittu tapa kohdata ”vaikeita kohtaloita”. Joku tietää aina jonkun, jolla oli samanlaista, mutta vielä pahempana. Jossain maailmassa on aina joku, jolla on asiat huonommin ja kyllä se siitä, kun vähän venyttelet, hengittelet syvään ja lakkaat ajattelemasta koko asiaa.

Niin.

Vaikeaa olla ajattelematta, kun henki ei kulje kunnolla, tekisi mieli sanoa. Mutta en viitsi. Niinpä olen lakannut puhumasta koko asiasta. Ja kanssaihmiset ovat huokaisseet helpotuksesta.

Moni vaikeassa elämäntilanteessa oleva ei kaipaa sääliä. Saati ohjeita. Tai jälkiviisauksia siitä, mitä olisi pitänyt jättää tekemättä tai tehdä jo ajat sitten.

Moni on varmaan kokeillut ongelmiinsa jo vähän kaikkea. Tuloksetta tai heikolla menestyksellä. Ainoa, mitä epätoivon hetkellä toisinaan kaipaa, on se, että joku halaa ja sanoo, että kaikki järjestyy kyllä. Aikuinenkin tarvitsee sitä joskus kipeästi. Ei tarvitse välttämättä edes puhua.

”Koko mun ruumis on niin kipee
Et en jaksa ees nyt itkee
Voitko mua sylissä pitää
Mä en tahtoisi puhua mitään
Mun ruumis on niin kipee
Koko maailma rikki menee
Voitko mua sylissä pitää
Ihan hetken sun kädellä lepään”.

Halauksin, Emppu

IG sydanmuruja

Jaa tämä:

  • Click to share on Twitter (Opens in new window)
  • Click to share on Facebook (Opens in new window)
  • More
  • Click to share on Pinterest (Opens in new window)
  • Click to share on Tumblr (Opens in new window)

Related

Vastaa Peruuta vastaus

Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.

Minä

Lämpimästi tervetuloa mun sivulle <3

Olen Emppu, 45 vee. Perheeseeni kuuluvat mieheni lisäksi kaksi lasta (9 ja 14) sekä maltankoirakaksikko Lucky ja Happy.

Kirjoittelen tällä sivustolla itselleni tärkeistä asioista. Tykkään tässä ruuhkavuosien keskellä paitsi pohtia elämän suuria kysymyksiä, myös näperrellä kaikenlaista sekä suunnitella uusia juttuja puutarhaan. Liikunta, lukeminen ja etenkin kirjoittaminen ovat tärkeitä henkireikiä. Lopettelin vuoden 2022 alkupuolella kahdenkymmenen vuoden yrittäjyyden kaupan alalla ja tällä hetkellä keskityn lastenkirjakässärin eteenpäin viemiseen.

Eri kulttuurit ja maat kiinnostavat, joten haaveena olisikin tulevaisuudessa pystyä matkustelemaan  enemmän.

Otan mielelläni vastaan myös postia, jota voi lähetellä osoitteeseen kaneliomena76@gmail.com

Halauksin, Emppu

Vanhemmat kirjoitukset

Hae kirjoitusta

Avainsanat

allergiavapaa koira arki blogi elämä etäkoulu haave Happy hyvinvointi Jamar Oy joulu juhlakoristelu koira koirakuume koiranpennun hankkiminen koiranpentu korona koronarajoitukset koronarokotus koulu kuntta lapset lastenjuhlat lastensynttärit liikunta Lucky maltalainen maltankoira migreeni Minä Netflix parisuhde perhe puutarha puutarhasuunnitelmia reuma sisustus synttärit työelämä unelma yrittäjyys yrittäjä yrittäminen Äitienpäivä äiti äitiys

Mun Olipa kerran-tarinablogini

©2023 Sydänmuruja | WordPress Theme by Superbthemes.com