Tänään on taas sellainen aamu. Valo sattuu silmiin, niskaa särkee ja unta on takana kolme tuntia.
Kaiken tämän sai aikaan selkäkipu, joka ahdisti jälleen hengittämistä viime yönä aamutunneille saakka. Särkylääkkeen avulla sain vihdoin neljältä unen päästä kiinni. Ja kellon perkele herättikin sitten puoli seitsemältä.
Raatorehellisesti sanoen, olen pillittänyt puoli aamua. (Toki lähetin ensin lapset kouluun). Kun joka toinen yö nukkuu kuin tukki ja joka toinen yö valvoo neljään tai viiteen, alkaa jaksaminen olla ohuella säikeellä. Niin fyysisellä, kuin henkiselläkin puolella. Mulle huonot yöunet tuovat vielä krapulan kaltaisen olotilan, jossa sitä seilaa pahoinvoinnin ja huimauksen aallonharjalla koko päivän. Koittaen vain selviytyä tunnista toiseen. Ei kiva.
Tuosta Antti Tuiskun Kipee-biisistä, on tullut mulle tänä syksynä jo enemmän, kuin elämäni laulu. Olen kuunnellut sitä paljon. Itkenyt sen kanssa. Saanut sen rauhallisesta videosta jonkinlaista voimaa.
Kun Antti laulaa siitä, miten ihminen voi uupua ja kuinka voimat on käytetty loppuun, itku tulee taas. Hiiteen ikuinen lätinä siitä, kuinka ihmiselle ei anneta enempää, kuin hän jaksaa kantaa. Kyllä annetaan.
Totuus löytyy puolivälistä. Kun ei ole vaihtoehtoja, ihminen lopulta tottuu huonoon oloon. Itsekin olen ihmeesti löytänyt asennot, joissa pystyn tasaamaan hengityksen kulkua, kun hengästyn lukiessa / nauraessa / itkiessä / kävellessä jne. Välttelen tunteenpurkauksia, sillä ne tuntuvat heti kurkunpuristuksena ja hengenahdistuksena. Pelkään lähteä yksinäni lasten kanssa liikenteeseen, jos voimat sattuvatkin uuvahtamaan kesken kaiken. Samasta syystä uskallan lenkkeillä pieniä pätkiä vain seurassa ja kodin lähellä. Yksin lähteminen mihin vaan, on ollut näiden kokemusten jälkeen tosi pelottavaa.
Oloni on nyt ollut muuten jo parempaan päin ja osa jämähtäneistä lihaksista on tuntunut auenneen. Mitään selittävää ei tutkimuksissa ole löytynyt keuhkoista, sydämestä tai rangasta, joten tällä mennään. Oletuksena, että selkäjumi aiheuttaa tämän kaiken. Mistä se taas tuli elokuussa muutaman päivän aikana, on arvoitus. Ja varmaan sellaiseksi jääkin.
”Koko mun ruumis on niin kipee
Et en jaksa ees nyt itkee
Voitko mua sylissä pitää
Mä en tahtoisi puhua mitään
Mun ruumis on niin kipee
Koko maailma rikki menee
Voitko mua sylissä pitää
Ihan hetken sun kädellä lepään”.
Mun on pakko tässä yhteydessä myös mainita asiasta, josta puhutaan usein menetysten yhteydessä. Siitä, kuinka monen ihmisen on vaikeaa kohdata joku, jonka elämässä on haasteita juuri sillä hetkellä.
Olen itse ollut yllättynyt huumorin määrästä mitä mulle on tarjoiltu, kun olen puhunut turhautumisesta, tuloksettomista tutkimuksista sekä siitä, minkälaisia pelkoja koko tilanne on tuonut. Ymmärrän, että moni käsittelee vaikeita tilanteita huumorin avulla. Anteeksi, etten jaksanut nauraa tällä kertaa oikeissa kohdissa.
Myös vähättely on suosittu tapa kohdata ”vaikeita kohtaloita”. Joku tietää aina jonkun, jolla oli samanlaista, mutta vielä pahempana. Jossain maailmassa on aina joku, jolla on asiat huonommin ja kyllä se siitä, kun vähän venyttelet, hengittelet syvään ja lakkaat ajattelemasta koko asiaa.
Niin.
Vaikeaa olla ajattelematta, kun henki ei kulje kunnolla, tekisi mieli sanoa. Mutta en viitsi. Niinpä olen lakannut puhumasta koko asiasta. Ja kanssaihmiset ovat huokaisseet helpotuksesta.
Moni vaikeassa elämäntilanteessa oleva ei kaipaa sääliä. Saati ohjeita. Tai jälkiviisauksia siitä, mitä olisi pitänyt jättää tekemättä tai tehdä jo ajat sitten.
Moni on varmaan kokeillut ongelmiinsa jo vähän kaikkea. Tuloksetta tai heikolla menestyksellä. Ainoa, mitä epätoivon hetkellä toisinaan kaipaa, on se, että joku halaa ja sanoo, että kaikki järjestyy kyllä. Aikuinenkin tarvitsee sitä joskus kipeästi. Ei tarvitse välttämättä edes puhua.
”Koko mun ruumis on niin kipee
Et en jaksa ees nyt itkee
Voitko mua sylissä pitää
Mä en tahtoisi puhua mitään
Mun ruumis on niin kipee
Koko maailma rikki menee
Voitko mua sylissä pitää
Ihan hetken sun kädellä lepään”.
Halauksin, Emppu
IG sydanmuruja
