elämä perhe

”Aurinko laskee, jo pitenee varjot…”

Meidän energinen elokuu vaihtui suloiseen syyskuuhun venetsialaisten merkeissä. Ei olla oikeastaan koskaan aiemmin panostettu millään tavalla kyseiseen tapahtumaan, mutta tänä vuonna koko ilta tuntui jotenkin ihmeellisen merkitykselliseltä. Siirtymältä jostain vanhasta johonkin uuteen.
Mulla on muutenkin ollut jo pidempään outo tunne siitä, että jotain muutoksia elämään on luvassa, mutta mitä? En osaa edes arvata. En sitäkään, mistä kummasta moinen tunne kumpuaa.

Valaistu ”tonttupolku”.
”Sataman valot”
Grillipaikka yövalaistuksessa.

Rakkaat vanhemmat

Seurana mökillä meillä olivat mun vanhemmat, jotka molemmat ovat jo pidemmällä eläkeiässä. Musta on ihanaa, että asutaan lähekkäin ja nähdään toisiamme usein. Aina näin ei ole ollut.
Kun meidän esikoinen syntyi, äitini ja isäni muuttivat lähemmäksi meitä ollakseen avuksi enemmän. Sellaisia he ovat olleet aina. Kautta elämänsä. Antaneet apuaan ja aikaansa meille lapsille ja meidän perheille – itseään säästelemättä. Tiedän, että ollaan tämän suhteen tosi onnekkaita. Kun sen kiitollisuutensa osaisi tarpeeksi hyvin myös rakkaille vanhemmilleen kertoa ja näyttää.
Ootteko muuten huomanneet, että omien vanhempien ikääntymisen suhteen on hiukan sokea? Heissä ei näe vanhenemisen merkkejä niin helposti, kuin vieraammissa. Ja kun heidät tuntee niin hyvin, ei koskaan tule ajatelleeksi, että he eivät ehkä jaksaisikaan enää kuten ennen.

Sitten tulee se yksi päivä, kun huomaat, että isäsi taitaakin kulkea hiukan kumarammassa. Ehkä askel on hieman lyhyempi. Huomaat, että äidin hiukset ovat hentoa hopeaa. Vanhemmat puhuvat paljon ikääntymisestä. Voimien vähenemisestä. Joskus jopa kuoleman läheisyydestä.

Sen hetken tajuaminen pysäyttää. Herkistää. Sitä haukkoo henkeään ajatellessaan, että jonain päivänä, he ovat poissa. Eivät astele enää etupihallamme kylään tullessaan. Eivät kerro menneistä ajoista, eivätkä muistele nauraen meidän lapsuuttamme. Eivät ota tiukkaan halaukseen, eivätkä soita kysyäkseen, joko lapset ovat parantuneet flunssasta.
Äiti ja isä eivät ole ikuisia. En halua ikinä menettää heitä ja silti tiedän, että se on väistämätöntä. Elämä on julmaa. Yhtäkään mennyttä hetkeä ei saa takaisin.

Lasten tekemä syysasetelma.

Oma tulevaisuus

Omien vanhempien ikääntyminen on saanut mut monesti pohtimaan myös omaa vanhuuttani. Oletko sinä koskaan ajatellut omaasi? Jos et, niin kannustan ehdottomasti ottamaan siihen hiukan aikaa. Vanhuus on meillä jokaisella vääjäämättä edessä.

Mieti pääpiirteittäin sitä, millaiseksi kuvittelet elämäsi iäkkäänä.
Missä asut? Eleletkö yksin vai jonkun kanssa?
Miten päiväsi mahtavat kulua? Onko sinulla mieleistä puuhaa? Ystäviä? Läheisiä omaisia? Näetkö muita säännöllisesti vai kuluvatko päiväsi odotellen sitä, että joku muistaisi sinun olemassaolosi?
Pystytkö edelleen toteuttamaan unelmiasi ja elämään omien arvojesi mukaisesti?
Koetko olevasi tarvittu? Tärkeä? Rakastettu?

Ennen vanhaan vanhuksia arvostettiin ihan eri tavalla yhteiskunnassa. Heidän elämänkokemustaan katsottiin ylöspäin. Heiltä kysyttiin neuvoja. He olivat osa perhettä ja yhteyksien säilyttämistä sukupolvelta toiselle pidettiin tärkeänä.

Entisaikaan myös vanhusten sulautuminen lastensa perheisiin oli helpompaa, kun asuttiin monesti lähekkäin tai jopa samoissa pihapiireissä. Tänä päivänä on paljon yksinäisiä vanhuksia. Heitä, joiden luona ei käy kukaan. Jotka viettävät joulut ja syntymäpäivät yksin. Jotka ovat ehkä liian väsyneitä tai liikuntarajoitteisia käymään enää missään, mutta yhteiskunnan mielestä silti liian hyväkuntoisia saadakseen hoitopaikan tai muita apuja kotiin.

Kuinka huono olo tuleekaan niistä nykypäivän uutisista, joissa kerrotaan, kuinka vanhus on kuollut kotiinsa ja virunut siellä kenties monia viikkoja, ennenkuin joku on alkanut ihmetellä hajua rappukäytävässä tai kerääntynyttä postipinoa laatikossa. En jaksa, enkä halua ymmärtää sellaista maailmaa, missä joku on niin yksin, ettei kukaan kaipaa häntä. Ettei kukaan huomaa, että mummoa tai pappaa ei olekaan näkynyt pieneen hetkeen. Ettei heistä ole kuulunut mitään.

Joskus ruuhkavuosissa eläviä ihmisiä ärsyttää, kun se tuttu mummeli sieltä soittelee harva se päivä auttamaan siinä ja tässä asiassa. Mutta kuinka usein tämä soitto on vain tikku, josta tehdään asia, jotta saadaan joku käymään. Käyttäen avunpyyntöä vain tekosyynä. Sillä edelleen – arvokkainta mitä voit toiselle ihmiselle antaa, on aikasi ja täysi läsnäolosi. Ehkä muuta ei aina kaivatakaan.

Monesti tuntuu nykypäivänä, että ihminen lakkaa jollain tavalla olemasta vanhetessaan. Vanhusten arvostuksesta ei voi edes puhua tämän päivän maailmassa, jossa ei arvosteta enää myöskään opettajia tai muita auktoriteetteja. Taidetaanko mitään muuta enää arvostaakaan, kuin rahaa ja valtaa?

Vanhuksilta ei kysytä enää neuvoja tai oikeastaan mitään. Ja jos he itse kysyvät joltain virkataholta jotain, odotusaika on pitkä. Tai vastaus saattaa usein unohtua jopa kokonaan. Tai on vähättelevä. Koska vanhukset eivät aina jaksa pitää puoliaan ja taistella väsyttävän hitaita byrokratian rattaita vastaan. Uskokaa pois, kokemusta on. Heti, kun nuorempi sukupolvi puuttuu asiaan, jo alkaa tapahtua hieman nopeammin. Tai saadaan edes vastauksia.

”Miespolvet vaipuvat unholaan…”

Sitä lukee uutisia tämän päivän hälyttävän surullisesta vanhustenhuollosta. Hoidosta, jonka keskipisteessä vanhusten sijaan on raha. Katsoin Yleltä pari kertaa dokkarin nimeltä ”Tasemummot”, jossa asui muutamia vanhuksia kodinomaisessa hoivakodissa. Tämän yksikön palvelut ajettiin alas ja vanhukset siirrettiin asumaan suureen hoitolaitokseen.

Isot muutokset ovat rankkoja jo nuorempanakin, saati sitten vanhana. Kun miettii muistisairaiden vanhusten osalta tällaisia muutoksia, eivät ne voi kovinkaan hyväksi olla. Mulla ei ole suurempaa kokemusta muistisairauksista (mummollani oli Alzheimer), mutta voi kuvitella, että täysin uusi ympäristö, uudet ihmiset ja uudet huoneet vievät tällaisen vanhuksen pidemmäksi aikaa aivan sekaisin. Pysyvä kodinomainen paikka, enimmäkseen samana pysyvä henkilökunta ja tutut ”kämppäkaverit” sen sijaan luovat turvallisuutta kenen tahansa mielelle.

Ollaan usein juteltu mieheni kanssa tästä. Teet pitkän elämäntyön. Kasvatat lapset. Surffailet työpaikan, koulujen, harrastusten ja kodin ristipaineessa parikymmentä vuotta ruuhkaisinta aikaa. Elät kiireisessä oravanpyörässä ja sitten, kun tulet vanhaksi, sua kohdellaan kuin jotain roskaa. Olet vain säästökohde hallituksen budjetissa.
Ihan kuin sillä, mitä ihminen elämänsä aikana yhteiskunnan eteen tekee, ei olisi mitään merkitystä. Kun et pysty tai osaa pitää enää puoliasi, sua heitellään miten sattuu.

Vanhus hoidetaan kyllä. Useimmiten liian pienellä hoitajamitoituksella ja liian pienellä ajalla. Liian harvoilla käynneillä.
Hoitajat hoitaisivat kyllä ja kärsivät itsekin vanhusten puolesta joutuessaan käymään vain nopeasti, ehtimättä juuri koskaan jäämään pidemmäksi aikaa. Mutta kun ei vain ole määrärahoja tarpeeksi…

Olen miettinyt joskus jo kauhuissani, että jos sitä vanhana joutuukin vuodepotilaaksi, eikä pystykään liikkumaan kunnolla itse. Kun siellä sängyssä makaat ja odotat, ehtiikö joku viedä sut vessaan. Tai ehtisikö joku viedä sut joskus ajan kanssa ulos. Ihailemaan kevätsäätä ja haistelemaan vastaleikatun nurmikon tuoksua. Ehtiikö kukaan lukemaan, jos ei enää itse pysty? Lukeminen on mulle niin tärkeä juttu ollut koko elämän. Kamalaa, jos joutuisi luopumaan suuresta osasta omaa itseään siksi, ettei kenelläkään ole aikaa auttaa.

Kuka pitää huolen siitä, että elämä jatkuu sen jälkeenkin, jos joutuu hoitoon? Ettei se ole vaan sitä makaamista, syömistä, pesulla käymistä ja television katselua. Vanhukset ovat edelleen yksilöitä. Kaikki nauttivat erilaisista asioista. Liukuhihnameininki laitostuttaa ja puuduttaa aika nopeasti.

Omalta vanhuudeltani toivon, että saan itse asua niin pitkään kotona, kuin mahdollista. Että lapsemme käyvät katsomassa minua ja puolisoani. Että saamme olla osa heidän arkeaan ja juhlaansa. Iloita heidän elämänsä ja tekemistensä seuraamisesta. Kuunnella heidän huoliaan ja ilojaan, ja kertoa myös omiamme heille. Antaa heille apuamme pystyessämme ja saada apua heiltä.

Toivon, että vielä vanhanakin saan osallistua ja olla läsnä. Olla tarvittu ja rakastettu. Ja toivon, että kun olen enää nimi kiveen ruuvatussa laatassa, elän edelleen rakastavissa muistoissa – lasten ja heidän lastensa sydämissä.

Halauksin,
Emppu

FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76

You may also like...

Vastaa