Olet vanha. Kasvosi ovat ryppyiset, kätesi täynnä maksaläiskiä ja hiuksesi hohtavat hopeaa.
Ennen niin tavalliset arkipuuhat ovat muuttuneet vuosi vuodelta haasteellisemmiksi.
Oikea päivämäärä tai sana ei aina muistu heti mieleen.
Heräät aamulla, syöt, teet aamutoimet.
Sitten…. sitten….
Sen jälkeen on taas sama päivä.
Päivä täynnä ei mitään.
Täyttelet ristikkoa muutaman kymmenen minuuttia.
Ehkä luet hieman. Katselet alueuutiset.
Seuraava kiinnostava ohjelma tuleekin vasta neljän tunnin kuluttua.
Mitähän siinä välissä tekisi?
Yhden ihmisen taloudessa ei ole paljoa siistimistä, mutta käyt läpi taas samat paikat.
Petaat sängyn.
Viikkaat sukkasi kaappiin.
Kiillotat tiskipöydän niin, että siitä näkee kuvansa.
Järjestät piparilaatikon ja lääkekaapin.
Vaihdat käyttämättömän vieraspyyhkeen vessaan. Ihan vain varuiksi. Mistä sitä koskaan tietää.
Kolme varttia on kulunut.
Vielä reilut kolme tuntia siihen ohjelmaan.
Lähdet kävelylle.
Vastaan tulee äiti kahden lapsensa kanssa.
Äiti näyttää väsyneeltä ja tiuskii koiralle, joka jää nuuskuttamaan liian pitkäksi aikaa.
”Kiire”, nainen sanoo ja hoputtaa katrasta eteenpäin.
Hymyilet lapsille. He katsovat sinua kummastuneena.
Hymyilet äidille. Hän kiskoo koiraa, eikä edes vilkaise sinuun päin.
Jatkat hidasta kävelyäsi ja muistelet aikaa, jolloin sinulla oli aina kiire.
Kunpa olisit silloin tajunnut hidastaa hetkeksi, mietit.
Kunpa olisit ymmärtänyt, mitä kultaa käsissäsi on sillä hetkellä.
Mutta ei. Kaiken sen arvon tajuaa vasta, kun sitä ei enää ole, ajattelet surullisena ja käännyt mutkasta.
Koti häämöttää jo.
Ruuhkavuosina halusit aina kotiin.
Nyt tahdot vain sieltä pois.
Koska ennen koti oli täynnä ääniä. Täynnä tekemistä. Täynnä rakkautta. Täynnä elämää.
Enää siellä ei ole ketään.
On vain kamala, kolkko yksinäisyys.
Ja hiljaisuus, jossa et pääse yhtäkään ajatustasi pakoon.
Avaat oven ja astut eteiseen.
Enää lattia ei ole täynnä kuraisia kenkiä, joista marmatit kaksi vuosikymmentä.
Enää naulakko ei pursua takkeja, joita viskoit vimmoissasi oikeille paikoilleen.
Kaikki on kliinisen puhdasta. Siistiä. Järjestyksessä.
Niin kuin aina halusit. Eikö?
Nyt sinulla on vihdoin aikaa itsellesi.
Saat täyttää jokaisen päivän haluamallasi tavalla.
Omistaa kaiken vain omille haaveillesi.
Mutta…
Kun ainoa haave on, että lapset tulisivat käymään.
Sinulla on heitä niin kova ikävä.
Niin kova ikävä.
Soittelette kyllä, mutta koskaan heillä ei ole aikaa jutella kunnolla.
Aina on kiire johonkin.
Kuulumiset jäävät aina kesken.
Katsot kelloa. Vielä kaksi tuntia siihen ohjelmaan.
Teet päiväruoan ja mietit, mitä ostaisit viikonlopuksi. Kun on Isänpäiväkin tulossa.
Jos lapset tänä vuonna ehtisivät käymään, kun kaksi edellistä vuotta ovat olleet muualla menoissaan.
Ennen vaimo järjesti aina Isänpäivälounaan.
Lapset tulivat puolisoineen.
Ja aikaa myöten heidän lapsensa tulivat heidän mukaansa.
Oli paistia ja perunoita. Uunikasviksia ja salaattia.
Kakkukahvit.
Syli täynnä lasten tekemiä, kimalleliimaa pursuavia kortteja.
Naurua ja muistoja.
Päivä täynnä ihanaa elämää.
Voitelet vapisevin käsin leivän. Haet lasin vettä.
Pitäisiköhän ihan kakku ostaa, mietit. Pienetkin tykkäisivät.
Tosin he taitavat olla jo aika isoja.
Et oikein muista enää, minkä ikäisiä lapsenlapsia sinulla on.
Näet heitä niin harvoin.
Tiskaat astiat ja pyyhit pöydän.
Kello tikittää. Tuuli ulvoo.
Istut keinutuoliin ja juttelet hetken vaimollesi, joka menehtyi kolme vuotta aiemmin syöpään.
Kaipaat häntä mittaamattoman paljon.
Niin paljon.
Antaisit mitä vain, että saisit hänet vielä vierellesi istumaan.
Saisit koskettaa, jutella, halata.
Kertoa, kuinka rakastat.
Kukaan ei ole halannut sinua moneen vuoteen.
Vielä tunti.
Josko tekisit vielä yhden ristikon ennen sitä ohjelmaa.
Ja päiväunet lyhentäisivät odotusaikaa myös hiukan.
Ohjelman jälkeen kello onkin jo sen verran, että voit mennä iltapesulle, suunnittelet.
Syödä vähän iltapalaa ja lähteä nukkumaan.
Kunnes heräät taas uuteen päivään, joka on täsmälleen samanlainen, kuin edellinenkin.
****
Tiistaina 10.11.20. on ”Älä unohda minua”-päivä.
Teema sopii hyvin myös tulevaan viikonloppuun, jolloin vietetään Isänpäivää.
On paljon vanhuksia, jotka elävät yksin ja joita juuri kukaan ei käy katsomassa.
Arki ilman sosiaalisia kontakteja on vaikeaa, puhumattakaan juhlapyhistä, jotka perinteisessä merkityksessä yleensä vietetään yhdessä – perheenä.
Nyt joulun alla, koronan eristäessä vielä enemmän vanhuksia koteihinsa, ei unohdeta.
Käy vierailulla.
Muista.
Lähetä viesti. Kortti. Kirje.
Soita.
Sillä oikeasti arvokkain lahja, jonka voit antaa, on oma aikasi.
Rakkaudella,
Emppu