Tiesitkö, että tänään 5.9. on ”ole myöhässä jostakin päivä”? Asiahan on mulle tuskallisen tuttu, sillä oma kelloni ei tunnu käyvän samassa tahdissa yhdenkään aikavyöhykkeen kanssa. Olen aina joko piinallisen ajoissa, (jonka seurauksena odotusaika tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi) tai myöhässä jonkin verran akateemisen vartin molemmin puolin. Jos onnistun joskus tähtäämään tasan sovittuun aikaan, se merkittäköön maailman kahdeksanneksi ihmeeksi.
Mieheni pelaa aivan toisessa joukkueessa. Hänen tiimissään ollaan aina ajoissa.
Hän on se, joka varaa puoli tuntia kymmenen minuutin matkaan. Tai seisoo ovensuussa matkalaukun vierellä tuntia ennen laivan saapumista satamaan. Hän istuu jo autossa odottamassa, kun minä vasta sivelen ripsaria silmään tai istun ”lähtöselvityksessä” vessassa. Toisinaan hän käy välillä ulko-ovella kiirehtimässä, toisinaan laittaa jonkun puhelimeen viestiä autosta.
Ollaan koitettu aikaistaa lähtöjä ja aikaistaa heräämistä. Jopa kuvitella, että kello on enemmän kuin pitäisi, jotta aikataulu toimisi. Mutta tuntuu siltä, että tämä myöhästymisgeeni on koodattu suoraan dna:han. Ja kuka tietää kuinka pitkältä saakka. Ehkä homma sakkasi sukupuussa jo siihen aikaan, kun Mooses hakkasi kymmentä käskyä kivitauluihinsa.
Meidän loppujen (3/4) kotoa poistuminen tapahtuu siis yleensä juoksevassa hopussa, sillä lapset ovat perineet myöhästymistaipumuksensa minulta sataprosenttisesti. Minä painelen vielä viimeisellä minuutilla vessapaperi lahkeesta roikkuen ympäri kotia, tsekkaan paikkoja, kerään unohtuneita tavaroita ja huutelen tenavia kenkiään etsimään. Laitan vielä koirille vettä ja makuupaikat kuntoon.
Joten anteeksi.
Me ollaan myöhässä.
Taas.
Tämän postauksen yhteydessä törmäsin myös sanaan prokrastinaatio, joka suomennettuna voisi olla asioiden lykkäämistä tai aloitekyvyttömyyttä. Se liittyy oivallisesti keskiviikon (6.9.) teemaan, jolloin on ”lopeta jahkailu”-päivä.
Prokrastinaatiolla ei ole mitään yhteyttä laiskuuteen, vaan enemmänkin aloittamisen vaikeuteen. Ihminen ei yksikertaisesti saa aloitettua jonkin asian tekemistä, vaikka tietää sen olevan tärkeä. Tällainen ihminen (kuten minä), lykkää hommia aina viime tippaan ja kärsii nahoissaan liian myöhäisen ajankohdan seuraukset (=mieletön kiire, aika ei riitä, iskee väsymys ja aikataulut paukkuvat).
Saan itse parhaiten valmista aikaan pienen paineen alla sekä aikataulujen puitteissa. Tarvitsen deadlinen. Mieluiten jonkun toisen ”valvoman”. Itse asetettukin käy, mutta olen sen suhteen vähän kuin pukki kaalimaan vartijana. Tarvittaessa myönnän itselleni joustoa hieman liikaa ja taas homma liukuu radan varteen.
Olen joskus koittanut ottaa fiksummista mallia ja tehdä asiat viikkoa ennakkoon, sillä uskokaa pois, aina tulee viime hetken yllätyksiä, jotka syövät aikaa. Silti löydän tuona ennakkohetkenä itseni miettimästä, kuinka paljon tässä onkaan vielä aikaa ja onhan se hölmöä tehdä jo nyt, kun voisin vaikka… (pisteviivalle sopii ihan mikä muu ohjelma tahansa).
Yrittäjyydessä prokrastinaatio-tyypillä on omat hankaluutensa. Kun ei ole ketään muuta kuka käskyttäisi, ohjaisi tekemisissä tai odottaisi valmista tiettyyn aikaan, täytyy pitää itselleen toisinaan sisäistä puhuttelua pysyäkseen aktiivisen tekemisen syrjässä kiinni. Oman itsensä valvojana on liian helppoa siirtää asioita aina seuraavaan päivään.
Sama koskee opiskelua. Kaltaisilleni ihmisille oma-aloitteinen ja itseohjautuva opiskelu on silkkaa painajaista (ja se on silti niin tätä päivää). On helpompaa, kun homma toimii ohjatusti. On läksyt, tentit ja tieto siitä, mitä on ”pakko” osata seuraavaksi kerraksi. Sekä opettajan vaatima takaraja palautuksille.
Pelkkä ilmoitus syksyn aikana opiskeltavasta materiaalista ja jouluun mennessä tehtävät suoritukset menevät prokrastinaatioihmiselle kyllä hallitukseen, mutta jäävät pöydälle. Siihen saakka, kunnes asioiden hoitoon on enää kaksi päivää ja sitä huomaa aineiston vievän enemmän, kuin voimavarat ja aika antavat myöten.
Joten anteeksi.
Saisinko lisää palautusaikaa?
Taas.
Halauksin, Erja