Kiire
Kiire on nykypäivän kirosana.
Ihmiselle, joka on viettänyt lapsuusvuotensa 70- ja 80-luvuilla, on nykymeininki välillä jo vähän liikaakin. Enkä ole niitä tapauksia, joiden kohdalla aika kultaa kaiken. En siis tässä kaihoisana muistele sitä kuinka ennen kaikki oli paremmin, sillä monien asioiden kehittymisellä on puolensakin. Ajattelen vain, kuinka terveellistä ihmiselle oli, että viikossa löytyi päiviä, jolloin yhteiskunta oli ikäänkuin suljettuna.
Lapsuuden lauantaisin kauppa- ja pankkiasiat piti hoitaa kolmeen tai neljään mennessä. Tämän jälkeen liikkeet menivät kiinni ja olivat suljettuina vielä sunnuntait ja juhlapyhätkin kokonaan. Jos tuli yllätysvieraita tai tarvittiin vaikka litra maitoa, mentiin kioskille tai toivottiin, että huoltoasemalla on maitoa myynnissä.
Telkkari ei syytänyt ohjelmaa vuorokauden ympäri, vaan lumisade levisi näytölle usein jo ennen puoltayötä.
Ainoa puhelin taloudessa oli seinässä kiinni oleva lankapuhelin. Sen kanssa ei istuttu silmät ristissä aamutunneille.
Tietokone oli kyllä keksitty, mutta oli miltei ylellisyyttä jopa kouluissa, puhumattakaan kodeista. Lähes kaikissa kaupoissa oli palvelutiski lihaosastolla ja pankissa oli paljon virkailijoita, joilla oli aikaa mm. auttaa vanhuksia laskujen maksamisessa.
Ihmisten toisillaan kyläily oli tavallista arkipäivää. Tapaaminen, jota ei tarvinnut sovitella montaa viikkoa etukäteen.
Nämä kaikki edellämainitut asiat sisältävät niitä juttuja, jotka ovat tosi tärkeitä ihmismielen hyvinvoinnille; rauhoittuminen, hiljentyminen ja toisen ihmisen aito kohtaaminen. Toisinaan myös tunne siitä, että saa olla luvan kanssa tavoittamattomissa.
On surullista, että niin monessa paikassa joissa hoidamme arkisia asioitamme, ihmisten kohtaamiselle palvelun muodossa on laitettu hintalappu tai kohtaamisen mahdollisuus on poistettu kokonaan. Siispä maksamme itse laskumme kotona netin äärellä, haemme useimmiten kaupasta muoveihin pakatun lihan valmistiskistä, rahastamme itse ostoksemme pikakassoilla, lainaamme ja palautamme kirjat automaateille ja hoidamme ilmoittautumisen itse sairaalakäynneillä – sielläkin automaatille.
Palvelukulttuurin kannattajana olin muutama vuosi sitten aivan järkyttynyt, kun mentiin johonkin hampurilaispaikkaan ja meille iskettiin pöytään mukaan laite, joka vilkkuu, kun ruoat ovat valmiit. Ne saa sitten itse hakea tiskiltä.
Asian vierestä sen verran, että yrittäjänä olen huolestunut tästä automatisaatiosta. Alunperin ehkä tarkoituksena olikin keksiä tapoja ”helpottaa” ihmisten työtä, mutta kolikolla on kääntöpuolensa. Kun koneet enenevässä määrin hoitavat työvaiheita ja asiakkaille sysätään lisää vastuuta hoitaa itse kaikki asiat, tehdään jossain vaiheessa taas monesta ihmisestä työssään tarpeettomia. Tässä asiassa kyllä kaipaan entisaikoja takaisin. Ihmisen tekemä työ oli silloin ihan eri arvossa kuin nykyään.
Menestys vai menetys
Kiire, joka tänä päivänä on menestymisen merkki, pitäisi saada suitsittua sille kuuluvaan asemaan. Kuinka monta kertaa, kun ihmiset kyselevät toistensa kuulumisia, vastauksena on ”Kiirettä pitää”. Jos ei ole kiire, tuntee olevansa jotenkin huono ja mitätön. Täysi nolla.
Porukan arvoasteikossa kohoaa tärkeydessä ylimmälle puolalle hän, jonka kalenteri on niin täynnä, että ehtii nähdä ystäviä tai sukulaisia seuraavan kerran monen kuukauden päästä. Mutta mitä kaikkea siinä lopulta menettääkään. Jokainen täyttää kalenterinsa ”vapaat osiot” itselleen tärkeillä asioilla ja paljastaa siinä samalla oman arvomaailmansa. Kaikki tietävät sen, että kun joku meno on tarpeeksi tärkeä, sille raivataan tilaa vaikka kiven silmästä.
Valinnan paikkoja
Lasten kasvaessa ja kun itselle tulee ikää lisää, sitä vuosi vuodelta miettii aina vain enemmän, mihin sitä haluaa annettua aikaansa käyttää.
Nuorempana aika oli ehtymätön luonnonvara ja keski-ikä sekä vanhuus tuntuivat aivan utopistisen kaukaisilta asioilta. Mutta niin ne vuodet vaan menevät nopeasti, uskokaa pois. Yhtäkkiä sitä kolkuttelee keski-iässä ja alkaa arvostaa asioita, joille nauroi parikymppisenä. Kuten marjojen säilömistä ja päiväunia : )
Olen lukenut ihan liikaa juttuja siitä, kuinka ihminen on huomannut vasta vanhana sen, ettei viettänyt aikaa tarpeeksi perheensä kanssa ja nähnyt lapsiensa kasvavan tai ettei koskaan ehtinyt tavata tarpeeksi tuttujaan tai toteuttaa unelmiaan. Kukapa haluaisi joutua kokemaan näin.
Itse olen monesti miettinyt sitä, millaisena haluaisin läheisteni muistavan minut sitten, kun en täällä enää ole. Juuri montaa ei varmaan työstään muisteta, enemmänkin ihmisyydestä muita kohtaan. Haluaisin itse, että minut muistettaisiin siitä, että osasin olla läsnä ja paikalla toisia varten. Rakastavana, toiset huomioon ottavana ihmisenä.
Kiireen monet kasvot
Viime vuonna olin itse ensimmäistä kertaa kiireestä niin stressaantunut, että tunne oli jo ihan lannistava. Ihan kuin joku muu ohjaisi minun elämäni laivaa ja itse vain seisoisin katsomassa, mille karille se seuraavaksi karahtaa.
Nukuin huonosti ja kun sain vihdoin unen päästä kiinni, heräilin yön aikana monta kertaa. Vatsa oli usein sekaisin, sain paljon sydämen ylilyöntejä ja olin tosi itkuherkkä ja kiukkuinen. En osannut enää suunnitella mitään, kiirehdin vain paikasta toiseen kello kädessä ja kaiken mitä tein, tein puoliteholla ja vasemmalla kädellä. Oli sellainen tunne, että olen ihan puolinainen koko ihminen.
Haluan pyrkiä tasapainoiseen elämään, niinpä käytin iltaisin paljon aikaa sen miettimiseen, mitä asioita voi pudottaa pois, että saa tilanteen rauhoittumaan. Paljoa niitä ei kuitenkaan ole. Työt ja koulut pitää hoitaa ja normi arjenpyöritysrutiinit (ruoka, pyykki, siivous). Harrastukset on meillä jo aika minimissä – me aikuiset ei harrasteta mitään ja lapsista vain toinen käy kahtena päivänä viikossa jumpallaan. Ulkoilulle ja muulle liikunnalle halutaan varata aikaa mieluiten joka päivä, että lapsetkin saa tarpeeksi happea. Siinähän ne päivät menee ja iltarutiineille pitää jättää myös aikaa, että ne saa tehtyä rauhassa.
Paljon pahaa aiheuttavat salakavalat aikavarkaat olen kuitenkin koittanut kesyttää yksi toisensa jälkeen, alkaen somesta.
Aiemmin kuuluin pariinkymmeneen ryhmään Facessa, vähensin ne kuuteen. Vähensin myös päivitysten määrää, koska aloin miettiä, että elän ne hetket mieluummin, kuin kuvaan niitä jatkuvasti omille sivuilleni… Voitte uskoa, että somelakko ottaa ihan yhtä koville kuin tämä karkkilakko. Käsi hapuilee aina kännykkää, kun tulee jossain tauko tai tekemisen puute. Mutta kyllä se siitä helpottaa muutamassa päivässä, kun sitkeästi yrittää : )
Toinen aikavaras oli mulla telkkari. Joka armas ilta, lasten nukkumaanmenon jälkeen, lysähdin sohvannurkkaan sipsipussi kainalossa, katsomaan ihan mitä tahansa sieltä sattui tulemaan. Alkoi näkyä naamassa, takapuolessa ja mielialassa aika nopsaan.
Päätin, että joinain iltoina viikossa vaihdan kokeeksi telkkarin lehteen tai kirjaan, jota luen teekupillisen ja leivän kanssa. Näinä iltoina nukahdin nopeammin ja uni oli parempaa. Ja seuraavan aamun vatsan turvotus oli mennyttä. Katselen edelleen iltaisin telkkaria, mutta harvemmin.
Jo nämä pienet liikkeet saivat aikaan ketjureaktion. Kun vähentää somessa roikkumista, jää tunti, pari aikaa tehdä kaikkea muuta. Ja siinä ajassa ehtii vaikka mitä. Aina yhtä rasittava, Everestin korkeuksia hätyyttelevä pyykkivuorikin on hoitunut muutaman kerran jo telkkarittomalla ajalla. Lisääntynyt aika päivällä tarkoittaa sitä, että nukkumaan pääsee aiemmin, ja kun on kunnolla nukkunut, tuntuu taas, että on itse enimmäkseen oman laivansa kapteeni.
Kun jotain asiaa on vain yksi, eikä siitä saa sekuntiakaan takaisin, kannattaa sitä vaalia. Olla läsnä. Olla vähemmän kiireinen. Järjestää aikaa niille asioille, jotka vastaavat omaa arvomaailmaa. Elää tänään, sillä huomisesta ei kukaan tiedä.