Katselin parikymppisenä ”Rakkaat siskot” nimistä amerikkalaista draamasarjaa. Se kertoi neljän siskon erilaisista elämäntilanteista ja heidän välisistä suhteistaan.
Eräässä jaksossa oli ajatus, jota en sanatarkasti muista, mutta en ole sitä asian ydintä koskaan unohtanut. Niin syvästi se silloin kosketti.
Nämä neljä naista juttelivat siitä, kuinka he ovat toisilleen elämänsä pisin ihmissuhde. Kehdosta hautaan. Lapset kasvavat ja muuttavat pois kotoa, miehiä tulee ja menee, mutta siskot ovat ne jotka aina jäävät.
 |
| 70-luvulla. Isosiskoni ja minä rakkaimpien pehmojemme Pepin ja Aapeli-apinan kanssa. |
Yö ja päivä
Mulla on viisi vuotta vanhempi sisko. Maailman paras.
Kun olin pieni ja vielä silloinkin, kun olin nuori, hän oli mulle aina suuri esikuva. (Hän ei välttämättä tiedä sitä itse vieläkään). Ihailin hänen vaatteitaan, meikkiään, hiuksiaan, kavereitaan, huonettaan… No, lähes kaikkea.
Me oltiin lapsuudessa aivan eri luonteisia ja tykättiin tosi erilaisista asioista. Kuin yö ja päivä.
Siskoni oli urheilullinen ja pelasi mitä milloinkin. Hänen harrastuksistaan muistan pesäpallon ja partion.
Hän oli myös äärettömän rauhallinen. Ihan kaikessa. En oikeasti muista, että olisin nähnyt häntä koskaan kiirehtimässä mihinkään. Hän kulki aina yhtä rauhallisesti. Eikä hän osannut oikein koskaan suuttua mistään.
Minä taas olin oikea pikkuprinsessa. Kaiken piti olla täynnä pitsiä tai kimaltaa.
Urheilun ilon löysin vasta teini-iässä ja joukkuelajeja inhosin – pesistä lukuunottamatta. Harrastin sähköurkujen soittamista ja tanssia.
Suutuin sekunneissa, raivosin kunnolla ja lepyin suht nopeasti. Olin aika äkkipikainen kaikessa.
Näin aikuisina erot ovat vähän tasoittuneet. Ollaan molemmat rauhallisia, hyvin tunnollisia ja inhotaan epäoikeudenmukaisuutta sekä riitoja. Koetaan kumpikin myös asioita aika tunteella.
Ollaan juteltu vanhempina, ettei me kamalasti muisteta riidelleemme. Eivätkä muista meidän äiti ja isäkään.
Meillä oli kyllä molemmilla samanikäisiä kavereita naapurusto täynnä, joten seikkailtiin heidän kanssaan päivät pitkät. Oltiin siis aamusta iltaan niin eri osoitteissa, että tämä varmaan osaltaan vaikutti siihen, ettei paljoa tullut kiisteltyä mistään. Se, ja viiden vuoden ikäero.
Toisaalta, mun omilla lapsilla on sama ikäero ja kyllä he osaavat ainakin vääntää keskenään ihan kiitettävästi.
Siskoni ei siis helposti ottanut tulta mistään, mutta muistan jopa kaksi kertaa, kun hän suuttui mulle. Ja ihan syystä.
Toisella kerralla vein häneltä kauan kinuamani Miss Piggy-tarran (muistatteko Muppetit?) salaa sillä aikaa, kun hän oli ulkona.
Olin jo pitkään tarjoutunut vaihtamaan sen vaikka mihin tarroihin, sillä Miss Piggy oli mun suosikki. Sisko ei kuitenkaan ollut suostunut, joten viisivuotiaan suoruudella hain Miss Piggyn muitta mutkitta hänen tarralaatikostaan, liimasin vaatekaappini hyllyyn ja laitoin kasan vaatteita päälle…
Tottamaar sisko huomasi sen puuttuvan, kun tuli sisälle, mutta minkäs teit. Koitettiin sitä kyllä irrottaa mun hyllystä, mutta se alkoi repeämään, joten sinne se jäi. Ihan kuin ikuinen häpeämerkki mulle. Sillä kyllä mua nolotti, kun tajusin itsekin, ettei siitä ole siellä hemmetin hyllyn reunassa iloa enää meille kummallekaan..
Toisella kerralla kävin taas omin lupineni siskon kaapilla.
Meillä oli karkkipäivän kunniaksi Fazerin Parhaat-pussi molemmilla. Kumpikaan ei tykännyt Tokyo eikä Tosca-karkeista. Sisko oli ulkona, joten kävin hakemassa hänen pussistaan rakastamani KissKiss-namit ja Jääkarhut itselleni ja jätin hänelle vaihtarina omat Toscat ja Tokyot. Vielä selitin itselleni, että näin saa tehdä, koska tämä on virallinen ja reilu vaihtari. Voi sitä häpeän määrää, kun taas muille selvisi, mitä olin mennyt tekemään…
Kasvetaan, muttei erilleen
Näitä ja paljon muuta on monta kertaa muisteltu ja naurettu jälkikäteen. On ihanaa, kun on joku kenellä on sama historia monen kymmenen vuoden takaa.
Kun siskoni muutti kotoa pois, olin silloin jotakuinkin viisitoista. Tapasin nykyisen mieheni lukiossa pari vuotta myöhemmin. Musta oli hienoa, että vaikka sisko ja hänen miehensä olivat meitä vanhempia ja heillä oli omiakin kaveripariskuntia, he kutsuivat silti mua ja mun poikaystävää yhteisiin illanviettoihin. Näin meillä pysyi yhteys ja ajan mittaan huomasi, että oltiin jo enemmän kuin siskokset – tosi hyvät ystävät.
Aikoinaan pelattiin isommalla porukalla usein Pictionarya. Siinä oli meidän äiti ja isä, me siskokset ja meidän miehet. Oltiin niin nuoria, ettei kummallakaan parilla ollut vielä lapsia.
Kun me oltiin siskon kanssa pelipari, oltiin ihan lyömättömiä. Toinen piirsi viivan ja toinen jo kiiruhti huutamaan mikä se oli. Ja useimmiten arvasi oikein.
Miehet, jotka oli samaa joukkuetta, katsoivat aina omaa piirrostaan ja sitten meidän viivoja ja manasivat, että noita vastaan on mahdotonta pelata, kun ne lukee toistensa ajatukset.
Oltiin myös toistemme kaasoja – kuinkas muuten. Ja toistemme ensimmäisten lasten kummeja. Sekin on ihanaa, että ollaan saatu olla toistemme elämän tärkeimmissä hetkissä mukana. Ja vielä niin tärkeissä rooleissa.
Asutaan lähekkäin, mutta silti viime vuosina on nähty enimmäkseen juhlissa. Koitetaan silti käydä yhdessä joskus vaikka leffassa tai järjestää edes jonkinlaisia illanistujaisia ja saunailtoja silloin tällöin. Wappia ja meseä käytetään aika ahkerasti.
 |
| Suoraan 90-luvulta, vasemmalla minä ja oikealla siskoni |
Ikuisesti
Nelisen vuotta sitten sain pysähdyttävän soiton. En ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä.
Meidän pikkuinen oli juuri syönyt maitonsa ja nukahtanut mun syliin. Olin aikeissa viedä hänet päiväunille, mutta halusin odottaa puhelua, jonka tiesin olevan tulossa hetkenä minä hyvänsä.
Siskolla oli ollut epämääräisiä oireita ja hän oli käynyt lääkärissä. Tulokset tulivat sinä päivänä ja hän oli luvannut soittaa heti mulle kuultuaan ne.
Parantumaton syöpä.
Hoidettavissa mahdollisesti vuosiksikin oireettomaksi, mutta ei kuulemma paranisi koskaan.
En ole ikinä elämässäni ollut niin sanaton. Tunteet vyöryivät yli ja raivosivat päässä, kyyneleet vierivät pitkin poskia, nyyhkytin luuriin ja koitin rauhoittua katsellen sylissäni nukkuvaa vauvaa.
Syöpä ei onneksi ollut agressiivinen.
Sisko oli vuoden rankoissa hoidoissa. Tunsin suurta tuskaa katsellessani vierestä hänen polkuaan. Hän oli aina ollut meistä kahdesta se terve ja vahva. Nyt jouduin seuraamaan kun hän väsyi helposti, voi huonosti, joutui kivuliaisiin kokeisiin, sairasti paljon ja sai lääkkeistä kaikenlaisia sivuvaikutuksia.
Tiesin, että häntä täytyy pelottaa, mutta hän ei useinkaan näyttänyt sitä päällepäin.
En ikinä unohda sitäkään, kun hänen hiuksensa ajeltiin pois ja hän käytti osin peruukkia ja oli monesti kotona ilmankin. Sydämeni särkyi hänen puolestaan uudelleen silloin. Se oli mulle niin lopullinen ja selvä merkki siitä, että hän todellakin oli sairas. Ja haavoittuva.
Ensimmäistä kertaa aloin tuolloin ajatella, että mitä jos…
Mitä jos mulla ei olisikaan enää siskoa. Ei enää häntä, jonka kanssa muistella lapsuusaikoja, nuoruuden hullutuksia, ekoja poikaystäviä ja koulukavereita. Muistella lasten vauva-aikoja ja heidän hassuja juttujaan.
Jos ei olisikaan enää häntä, jonka kanssa voi vaihdella ihan älyttömiä viestejä ja nauraa vatsalihakset kipeiksi.
Jos ei olisikaan enää häntä, joka kulki kanssani kaikki ensimmäiset vuoteni samoissa maisemissa…
Mikään ei tule meidän väliin
Muutamia vuosia sitten juteltiin keskenämme syvällisiä. (Aina välillä tarvitaan sellaisiakin hetkiä). Sinä iltana päätettiin, ettei anneta ikinä minkään tulla meidän väliin. Että mikään asia ei saa olla sellainen, mitä ei voida puhumalla selvittää. Päätettiin, että jos joku asia painaa, se pitää ottaa esille eikä sitä saa hautoa yksikseen loputtomiin, koska sillä tavalla monesta kärpäsestä kasvaa jotain suurempaa.
Sisaruussuhde on samanlainen siinä, kuin kaikki muutkin läheisemmät ihmissuhteet, että myös sen eteen täytyy tehdä töitä. Täytyy olla vahva tahtotila pitää yhteyttä, muuten se jää tämän päivän kiireisessä elämässä niin helposti.
Meillä on aina ollut välimatkoistakin huolimatta hyvä puheyhteys ja meidän lapset tulevat ikäeroistaan huolimatta hyvin juttuun keskenään. Samoin meidän miehet. Aina on ollut kivaa yhdessä.
Toivon omille lapsilleni samanlaista sisaruussuhdetta:
Vaikka ette näkisi pitkiin aikoihin, tiedät, että hän on siellä sinua varten. Jatkatte juttua saumattomasti siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Puhutte samaa muistojen kieltä, joka ei aina aukea muille selittämättä. Olette toisillenne tärkeitä ja haluatte pitää sen niin.
Ja kun me vanhemmat joskus poistutaan maan päältä jonnekin takavasemmalle, on ihana tietää, että meidän rakkaista rakkaimmilla lapsukaisilla on turva toisistaan. Olkapää johon nojata ja ihminen, joka jakaa saman historian – sieltä kehdosta saakka.
Face: @emppu76
Pinterest: Päiväunelmia ja unelmapäiviä-blogi