Heti tähän alkuun pieni haaste. Kun olet lukenut tämän blogitekstin, laita puhelimesi jonnekin syrjään. Anna sen olla siellä seuraavat viisi tuntia ihan kaikessa rauhassa.
Siis I-H-A-N rauhassa.
Puhelimeen tietty vastataan ja viestit voi tarkastaa, mutta muuten ei saa jäädä selailemaan somen uusimpia, surffailemaan nettiin tai pelata mitään.
Oliko helppoa? Kestitkö viisi tuntia? Menitkö heti aikarajan umpeuduttua selaamaan uusimmat päivitykset?
Tykkäätsä?
Muistan vielä sen hetken, kun ajattelin, että mua ei saa koskaan riippuvaiseksi kännykästä. Olin tuohon aikaan Digisaurus rex ja mulla oli sellainen puhelin, mihin ei voinut lähettää edes kuvia tai emojeita. Eikä siitä ole kuin nelisen vuotta!!!
Kun järjestin miehelleni yllätyssynttäreitä hänen täyttäessään neljäkymmentä, mulla järjestävänä ja tiedottavana osapuolena kesti aina sen tuhannen tuntia saada jutut ajantasalle ja informoida niistä muuta porukkaa. Kaikilla muilla oli älypuhelimet ja mun piti aina odottaa sitä hetkeä, että pääsen salaa kotona tai työmaalla läppärillä Faceen, missä meillä oli tuolloin synttäriryhmä. Voi niitä aikoja.
Synttärijuhlien loppupuolella eräs mieheni kaveri kysyi, ihanko tosi käytän vielä sellaista puhelinta. Siinä kohtaa aloin ajatella, että ehkä mäkin voisin hypätä nykyaikaan mukaan.
En periaatteessa kaivannut luuriini mitään lisäominaisuuksia, sillä pärjäsin vallan mainiosti pelkällä soittamisella ja viesteillä, mutta rakastan kuvaamista ja halusin paremman kameran, joka kulkee aina mukanani.
Siitä sai alkunsa silloin mun ekan älypuhelimen ostaminen ja siitähän se nettihelvetti aukesi… Ei mennyt pitkää aikaa, kun mulla oli ladattuna puhelimeeni Face ja Instagram. Mietin myös Twitteriä, mutta onneksi jätin edes sen väliin.
Alkuun kävin lueskelemassa muiden kuulumisia joskus ja jouluna, mutta pikkuhiljaa aloin tehdä itsekin postauksia. Ja myöntäkää pois – siitä se lähtee. Ekana koukuttuu siihen, että saa tykkäyksiä omista päivityksistään.
Seuraava askel on, että aletaan elämään postauksia varten. Jokainen vähänkin mainittava asia omasta viikosta kuvataan. Kun ollaan lenkillä, haravoimassa, puistoissa, leikkimässä lasten kanssa, pelaamassa, leipomassa, saunomassa, uimassa, laskettelemassa jne. Ja ootteko huomanneet ravintoloissa, kuinka moni ihminen kuvaa annoksensa ennen, kuin maistaa siitä palaakaan? Nämä otokset eivät varmaankaan päädy heidän omiin gastronomisiin kuvakansioihinsa.
Jotkut otokset napataan just sellaisena hetkenä, kun tehdään jotain kerran vuodessa, mutta muille halutaan antaa se kuva, että tämä on meillä ihan jokapäiväistä huttua. Että meidän perhe pesee ikkunat joka viikko yhdessä tai me istutaan täällä pihapiknikillä harva se päivä syömässä aamulla leivottuja mokkapaloja ja juodaan itsetehtyä vadelmamehua.
No joo, vähän yliampuvaa, mutta ymmärrätte mitä ajan takaa.
Koukussa
Ihminen koukuttuu yllättävän nopeasti siihen, että hänen jakamiinsa asioihin reagoidaan somessa. Jos kukaan ei tykkää tai tykkääjiä on vähän, se vähentää koko ihmisen arvoa hänen omassa mielessään.
Tästä varmaan johtuu sekin, että postausten pitää olla koko ajan vain henkilökohtaisempia, massasta reippaasti poikkeavia ja ”rajumpia”. Jokainen on oman tilinsä tähti. Sillä, kun uskallat repäistä, kaikki tykkää ja olet suosittu. Ja suosio on tänä päivänä niin in.
Useat ihmiset julkaisevat ihan mitä vaan saadakseen tykkäyksiä, eivätkä ajattele lainkaan sitä, kuinka moni nämä kuvat näkee. Ja kuinka kuvat jäävät elämään nettiin senkin jälkeen, kun poistat tilisi käytöstä. Nettiin laitettu kuva on vähän kuin tatuointi. Vaikea saada pois, jos alkaa jossain vaiheessa kaduttamaan.
Myös siitä on puhuttu paljon, kuinka some on saanut sen tunteen aikaan, ettei mikään oma tekeminen, saavutus tai retki ole oikeasti tapahtunut ennen kuin se on julkaistu jossain. Ettei asioiden kokeminen ole enää pelkästään se juttu, vaan niistä kertominen muille.
Ihminen filtteröi omaa elämäänsä sosiaalisen median kautta. Siellä kun saa olla juuri niin kaunis kuin haluaa, vaikka kuvankäsittelyllä. Ja siellä voi elää juuri niin kiiltävää elämää ja näyttää kaikesta juuri sen puolen minkä haluaa. Oli se sitten todenmukainen tai ei. Moni lukija kuitenkin pitää sitä kuvaa kyseisen ihmisen arkipäivänä.
Olen itsekin aikanaan kuvannut kaikkea mitä on tapahtunut, kunnes luin erään tekstin, jonka kuolemansairas nuori nainen oli kirjoittanut. Tekstin ajatuksena oli se, että ihaile itse auringonlaskua rakkaasi kanssa sen sijaan, että kuvaisit sitä jaettavaksi someen. Että se elämä on siinä hetkessä ja siitä pitäisi nauttia.
Kokemukset ovat niitä, jotka pysyvät sydämessäsi ja sielussasi ikuisesti – silloinkin, kun valokuvat ovat jo haalistuneet tai kadonneet kansioiden syövereihin.
Tämä kirjoitus sai mut ajattelemaan paljonkin asiaa. Sitä, kuinka koukuttunut olin itse kuvaamiseen postauksia varten. Tänä päivänä kuvaan paljon, mutta jaan niitä aika vähän. Eniten kuvaan blogia varten. Halusin alkaa elää itse, en somen kautta.
Ihme tiloissa
Älypuhelimesta on myös muita haittoja.
Aloin eräänä hetkenä ihmetellä, miksi olo on aina vähän kummallinen. Ehkä paras ilmaus olisi levoton…
Jatkuvasti oudon levoton olo ja vaikka kaikki oli hyvin, tuntui silti ettei kaikki ollut hyvin.
Pikkuhiljaa ja onnekkaan sattuman kautta aloin yhdistää tunteen älypuhelimella roikkumiseen.
Mulla on sellainen ihana pää-vatsa-symbioosi, että kun pään puolella on kaaosta ja stressiä, on vatsa usein ihan sekaisin. Tällaiseen tunteeseen melkein jo totuin suunnilleen vuosi sitten. Se oli niin jokapäiväistä leipää.
Kunnes..
yhteen viikonloppuun meille osui niin paljon kyläilyjä ja kaikkea tekemistä, että olin ilman puhelinta sen pari päivää. Mitä nyt herätyskellona käytin ja tsekkasin välillä puhelut.
Voi hyvänen aika millainen olo sen viikonlopun jälkeen olikaan! Ihan kuin olisi pään puolelta uudelleen syntynyt. Rauhoittunut, rentoutunut, seesteinen, iloinen, onnellinen, pirteä – siis ihan mitä vaan positiivista ja mahtavaa.
Tottakai tämä osittain johtui myös siitä, että oli mukavaa tekemistä ja hyvää seuraa, mutta ilmiö on uusiutunut sen verran monta kertaa, että selkeä yhteys on havaittavissa.
Tämän jälkeen ymmärsin todella, mitä digidetox-kuurilla tarkoitetaan.
Jos pelkkä kännykän poisjättäminen toimii jo näin tehokkaasti, millainen olo mahtaisi ollakaan ilman läppäreitä, tabletteja ja telkkaria.
Ehdotinkin mun miehelle, että kokeillaanko digitöntä viikonloppua kesän aikana jollain viikolla. Hänelle se sopi mainiosti. Kerron sitten miten meidän kävi ; )
Halusin tuonne alkuun laittaa haasteen siksi, että kun kokeilee ensin itse kuinka vaikeaa on oikeasti olla ilman puhelinta, voi ymmärtää kuinka vaikeaa se on lapsille, joiden koko elämä on alkumetreiltä saakka pyörinyt näiden laitteiden ympäröimänä.
Itse koitan välillä olla päivän ilman kännykkää, kun meno aivoissa käy liian hektiseksi. Se on uskomattoman vaikeaa. Tuntuu ahdistavalta. Tuntuu, että menettää jotain elintärkeää tietoa juuri sillä hetkellä, jos ei ole koko ajan linjoilla. Käsissäkin tuntuu oudolta olla selaamatta jotain pienin väliajoin. Sitä on jollain tasolla menettänyt kosketuksen itseensä ja ympäristöön. Hiljentyminen on vaikeaa, pelkkä oleminen on vaikeaa.
Kun sitkeästi antaa sen puhelimen olla, tulee päivä, jolloin ei edes huvita selata sitä. Uskokaa pois, oon kokeillut.
 |
| Tämä olo päässä…. |
 |
| … vai tämä olo päässä? |
Ajoita ja rajoita
Meillä ei ole kotona lapsilla mitään tarkkoja kellotuksia ruutuajan kanssa. Siitä kuitenkin pidän huolen, että sitä ei ole liikaa. Oon sen verran vanhanajan kasvatti, että haluan lasten tekevän muutakin, säilyttävän mielikuvituksensa ja olevan paljon ulkona. Jatkuva pelaaminen ja valmiiksi pureksittu viihdyttäminen on varma keino tuhota luovuus.
Jos ei muuta olla keksitty, niin oon vienyt lapsia pyörä- ja kävelylenkeille. Pienemmän kanssa on ihmetelty kaikkea uutta ympärillä näillä reissuilla ja isomman kanssa käyty ehkä kaikkein antoisimmat ja pisimmät keskustelut kävellessämme.
Välillä kyllä kuulen meidän koululaiselta nitinää ja natinaa siitä, kuinka luokkakaverit saa pelata monta tuntia enemmän ja meillä on liian ankarat ruutuajat ja kaikkea muuta.
Käyn aina läpi järkisyyt lasten kanssa miksi näin. Ja kyllä sen huomaa, kun peliä tai telkkaa tuijotetaan liikaa. Sillä on ihan suora yhteys käytökseen ja väsymykseen.
Me otettiin kerran kahdeksi viikoksi padit pois lasten levottomuuden ja jatkuvan kiukkuamisen takia. Mielestämme niitä katseltiin liikaa eikä aina jaksettu vääntää siitä saako nyt taas katsoa vai ei.
Tämä oli niin hyvä kokeilu. Lapset rauhoittuivat ja tasaantuivat ihan silmissä. Parin ekan päivän ”ei oo mitään tekemistä”-mankumisen jälkeen alkoi mielikuvitus taas laukata ja tekemistä keksittiin helpostikin. Kun padit sitten palasivat, meni monta viikkoa ennen kuin lapset alkoivat taas katsella niitä lainkaan.
Olen monen asian suhteen huolissani tästä nykyisestä laitekulttuurista. Meidän lasten sukupolvi on ensimmäinen, joka kasvaa alusta saakka älylaitteiden täyttämässä arkiympäristössä. Jo ihan pienet lapset katselevat tableteilta ja kännyköiltä ohjelmia ja pelaavat pelejä.
Ei ole mitään varmaa näyttöä siitä, minkälaisia terveyshaittoja jatkuva säteilylle altistuminen aiheuttaa pidemmän päälle. Tämä on kuin massiivinen kenttätutkimus, jonka tulokset nähdään sitten aikanaan. Meidän lapsissamme.
On jo lyhyemmän aikavälin tutkimuksia siitä kuinka älypuhelin aiheuttaa mm. riippuvuutta, heikentynyttä näköä, keskittymishäiriöitä ja nukahtamisvaikeuksia.
Nukahtamista haittaa ainakin sinivalo, josta itselläni on omakohtaista kokemusta.
Olen muutaman kerran tehnyt työjuttuja myöhään illalla. Sekä läppärillä, että kännykällä, kaksi, kolme tuntia putkeen. Kun sitten olen väsyneenä mennyt nukkumaan, tuntuu siltä, että silmissä palaa. Lisäksi aivot ovat tosi levottomat, pää ei hiljene millään ja koko olo on hyvin ahdistunut. Tämä on kestänyt aina kahdesta kolmeen tuntia. Vasta sitten olo on helpottanut ja olen saanut unen päästä kiinni. Nykyään vältän tietokone- ja kännykkähommia iltaisin. Jos niitä on pakko tehdä, rajoitan ajan tuntiin.
Tässä pointtina on se, että jos jokin saa aikaiseksi tällaisia tiloja, se ei voi mitenkään olla hyväksi jatkuvina ”isoina annoksina”. Ja tämän päätelmän jälkeen mietitäänpä hetki lapsia ja nuoria, joilla puhelimet on suunnilleen liimattu silmien eteen kiinni. Aamusta iltaan.
Toinen asia on liikkumattomuus. Pelataan sitten kännykällä tai pleikalla, sama se. Aikuiset tietävät kaikki liikkumattomuuden vaarat. Yksi suurimmista on ylipaino, josta seuraa puolestaan uusia ongelmia. Me olemme vanhempina vastuussa siitä, etteivät nämä uhkakuvat toteudu omien lastemme kohdalla.
On niin paljon mukavampaa nähdä punaposkisia, silmät loistaen juoksevia ja illalla terveen väsyneitä tenavia, kuin harmaita, silmät lasittuneina television edessä pelaavia lapsia. Varmaa tietoa, sillä molempia on tullut katseltua myös meillä kotona.
Kun lähdet lenkille, ota lapset mukaan. Ulkopelejä voi pelata vanhempanakin. Kiipeily, retkeily, vaellus, pyöräily, uinti – lapset nauttivat siitä kaikesta aina, kun he saavat siihen mahdollisuuden. Ja kivaa seuraa, vaikka omista vanhemmistaan.
Toivon, että näiden laitteiden säteilyn kanssa käy vähän kuin sokerin maineelle. Että lopulta uskotaan, että käyttöä on pakko rajoittaa.
Sokeria on pidetty pitkään ruokapahisten pikkutekijänä, kunnes sitä alettiin tutkia tarkemmin ja huomattiin sen aiheuttavan riippuvuutta, matala-asteista tulehdusta ja muita erilaisia haittavaikutuksia terveydelle. Aiheesta kirjoitettiin kirjoja ja puhuttiin paljon lehdissä, telkkarissa, somessa ja radiossa.
Nykyään montaa asiaa mainostetaankin jo sanoilla ”ei lisättyä sokeria” ja erilaisissa tuoteryhmissä on monia kokonaankin sokerittomia vaihtoehtoja tarjolla.
On olemassa sanonta, jonka mukaan tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sama asia pätee myös älypuhelimeen ja sen kavereihin.
Nyt voit viedä puhelimesi sinne nurkkaan ja jättää sen yksinään viideksi tunniksi. Se pärjää kyllä.
Haaste alkaa… N-Y-T
Nyt!
Facessa: @emppu76