Tänään on taas päivä, jolloin ruoka juuttuu koko ajan kurkkuun. Selkälihakset natisevat kireyttään ja niska on yhtä sementtilaattaa juuresta kallonpohjaan saakka.
Aamulla piti olla fyssari.
Peruuntui. Kuopuksen viikonlopun vatsakipu ripuleineen oli muuttanut mulle ja makasin koko aamun huonon olon aalloilla. Harmitti, sillä tänään olisin niin tarvinnut ne akupunktioneulat niskaani.
Olen 166 senttiä pitkä. Painan normaalioloissa noin 59 kg. Reuma ei anna kasvattaa kovinkaan helposti lihaksia eli spaghettikäsivarsilla mennään, mutta muuten oon kautta elämäni näyttänyt ihan, no, hyvinvoivalta.
Tällä hetkellä kuva on kaukana siitä.
Tämä lihasjumi mikä mua piinaa, ei ole missään nimessä ihan normi lihasjumi. Sellaisiakin on tullut vastaan ja aina ne ovat jollain hoitokeinolla lähteneet sulamaan. Tämä puolestaan
- säteilee milloin vatsaan, milloin rintalastaan, milloin johonkin muualle
- pistelee
- aiheuttaa voimattomuutta
- vetää lihakset niin kireäksi, että tuntuu siltä kuin kulkisi pari numeroa liian pieni paita päällä ja
- pahimmillaan estää kunnollisen syömisen. Kuten mm. tänään on tapahtunut.
Kun mun oireistoni elokuussa 2021 pyörähti käyntiin, suurimmat ongelmat olivat hengenahdistus sekä nielemisvaikeus. Kummatkin liittyivät tilanteisiin, joissa selkä- ja niskalihakset jännittyivät vähänkin enemmän.
Painoni putosi muutamassa kuukaudessa ensin viiteenkymmeneenyhteen, josta koronaviikot hoitelivat sen vielä neljäänkymmeneenseitsemään. Painoindeksini oli tuolloin 17 eli merkittävä alipaino.
Näytin elävältä kuolleelta. Kasvoista paistoivat otsan luiden ääriviivat ja joka puolella kehoa verisuonet kuulsivat ohuen ihon läpi kuin pienet siniset joet.
Vapisin kävellessäni. Pienikin matka hengästytti ja sai aikaan hengenahdistuksen. Tiesin viimein, miltä oikeasti tuntuu sanonta ”vatsa kiinni selkärangassa”.
Mietin, että puoli vuotta aiemmin olin vielä juossut bosupallon päällä vauhdilla, käynyt pitkillä lenkeillä ja tehnyt kunnon treenin kolme kertaa viikossa.
Pelotti. Ajattelin, että tämä jokin syö minut vielä sisältäpäin. Mielessä pyöri eräs kommentti koronarokotteiden sivuvaikutuksista, jossa joku nainen totesi rokotteiden siirtävän vain muutamia kuolemia parilla vuodella eteenpäin.
Lääkärit määräsivät lääkettä toisensa perään. Rentoutumiseen. Nukahtamiseen. Mielialoihin. Särkyyn. Eivät nähneet kokonaiskuvaa, että tuo ihminen on jo niin heikko, ettei jaksa nousta tuolta suosta. Olisin tarvinnut kasan vitamiineja, vihersmoothieita suoraan suoneen ja kaikkea mikä antaa kropalle rakennusaineita. Sekä pitkät yöunet.
Onneksi mulla on perhe, joka auttoi ja piti mut ruoassa niinä päivinä, kun en itse jaksanut nousta sängyn pohjalta hakemaan edes juotavaa. He ovat olleet merkittävässä osassa siinä, että edelleen olen täällä. En varmasti olisi kestänyt yksin tätä kaikkea.
Tämä menneiden kela alkoi pyöriä päässä taas tänään, kun perunanpala juuttui kurkkuun ruokapöydässä. Se palasi hissin lailla ylös, nielaisin ja se palasi taas takaisin. Lopulta onneksi voitin tämän kamppailun.
Mutta siihen loppui taas syöminen. Niska ja selkä tuntuivat niin tiukoilta, että ruokailu on ollut tänään ja eilen taas todellinen haaste. Juurikin nielemisen vuoksi.
Olen elänyt kolme päivää leivällä (kova leipä on helpompi niellä), puurolla sekä yhdellä talitintille sopivalla ruoka-annoksella. Jos en tästä pysty parantamaan, heikkous alkaa hiipiä taas ovesta sisään. Putoavan painon muodossa.
Olen päättänyt, etten koskaan enää tuskaile kiloistani, jos joskus voin taas syödä kaikkea miettimättä, pystyykö sen nielaisemaan helposti. (Uskokaa pois, se ajattelumalli supistaa ruokamaailmaa kummasti).
Toivon sydämeni pohjasta, että paino pysyy nyt edes tuossa viidessäkymmenessäneljässä, jonne sen vaivalla sain hilattua. Mun painoni nousi ja laski neljästi kahdeksan kuukauden sisään monta kiloa ja se heikoin olo oli aivan kamala. Ikinä en halua enää joutua seisomaan sellaisilla tulitikuilla, jotka vain vaappuvat ja vapisevat, kun keholla ei ole tarpeeksi rakennusaineita parempaan elämään.
Hippokrates sanoi
”Ruoka olkoon lääkkeesi
ja lääke ruokaasi.”
Allekirjoitan tämän reseptin menneiden parin vuoden kokemuksella aivan täysin.
Iloa sun viikkoosi ❤
Emppu