Runsasta hihittelyä
Ette arvaakaan minkä tutun porukan parissa olen työskennellyt viimeiset kolme päivää. Jep. Esikoiskirjastani tutun kolmikon – joulupukin, hammaskeijun ja pääsiäispupun.
En usko jatkotarinoihin. Olen sitä koulukuntaa, joka on tainnut törmätä elämässään kerran tai pari kelvolliseen kakkososaan, oli se sitten kirja tai elokuva. Siksi tästä sadusta ei tule Homma hanskassa kakkosta millään alaotsikolla, vaan täysin irrallinen, oma käsiksensä.
Mutta voi kuulkaa, kun on ollut hauskaa. Rakastin jo edellisessä kirjassa pääsiäispupun hahmoa ja olipa ihana päästää taas tuo sarkastinen sana-automaatti vauhtiin. Hän on täydellinen vastakohtani ja sanoo reippaasti kaiken, mitä ajattelee.
Tuo ”omahauska” koneen äärellä on muuten yksi asia mistä tiedän, että tulilla oleva tarina on hyvä (vaikka sisäinen kriitikko vänkää aina vastaan). Kun hihittelen hassuille vitseille yksin kirjoittaessani, luulen, että se kirjoittamisen hauskuus siirtyy myös käsillä olevaan tekstiin. Tiedättehän? Samalla tavalla sanotaan, että kun ruokaa tekee hitaasti ja rakkaudella, se maistuu paremmalta.
No, tänään olen hihitellyt. Ja erityisen paljon toissapäivänä, kun pääsiäispupu pääsi turistioppaan hommiin, mutta siitä lisää joku toinen kerta.
Uuden projektin tarve
Tällä hetkellä kiitän, sillä kirjoitus kulkee. Ajatuksia on paljon ja ne tuntuvat siirtyvän suht vaivatta näytölle. Eikä silti ole kauaakaan, kun koko pää kumisi samoja ajatuksia aamusta iltaan. Osaamatta luoda mitään uutta. Mutta kirjoitushommissa olen jo tottunut siihen, että fiilis voi vaihtaa kaistaa nopeastikin. Kinttupolulta moottoritielle ja päinvastoin vain muutamissa päivissä.
Tietysti silläkin saattaa olla merkitystä, että Joku Muu makaa jo kuvittajan pöydällä. Mieli tietää, että tarvitsen kohta uuden projektin ja käy kierroksilla, että mulla on jotain, mitä käsitellä, kun Joku Muu siirtyy kauppoihin myytäväksi.
Olemme kulkeneet Joku Muun kanssa kaksi vuotta tiiviisti yhdessä. Olen lähes päivittäin miettinyt hänen tarinaansa ja tehnyt matkan varrella siihen satoja muutoksia. Hän on tuntunut aina vain läheisemmältä ja on hyvin rakas. Ja neljän kuukauden kuluttua mun pitäisi osata luopua tästä käsiksestä ja siirtyä uusien hahmojen pariin. (Niinpä. Hassua, miten käsikirjoitusta ja sen hahmoja voikin tulla oikea ikävä).
Kirjoittajat sanovat, että kustantamon hylkäys on pieni henkinen kuolema. Sitä samaa on kirjan valmistuminen. Kun on elänyt sitä tarinaa ja käyttänyt siihen äärettömän määrän aikaa, putoaa hetkeksi tyhjän päälle, kun laatikko saapuu painotalosta.
Kirjan valmistuminen on jonkin ihanan loppu, mutta samalla aukeaa ovi jollekin uudelle, joka tulee imaisemaan pyörteeseensä ihan samalla tavalla.
Aina, kun edellinen satu loppuu, mietin joka kerta samaa. ”En koskaan tule keksimään enää mitään yhtä kivaa.” Mutta sitten jonain päivänä näen jotain, kuulen jotain tai luen jotain, joka nostattaa ensimmäisen idean. Se alkaa jakautua aina vain uusiksi jatkoideoiksi ja silloin minä otan näppiksen syliini, alkaen tuoda uutta tarinaa esiin.
Ja rakastan siitä joka ikistä hetkeä. ❤
Halauksin, Erja