Pitkä tie takana

Lukiessaan kirjaa, sitä harvoin miettii, kuinka mones versio tarinasta käsissä mahtaa ollakaan. Joskus kertomus syntyy nopeasti, mutta toisinaan sitä luodaan urakalla ja lopputulos on aika erinäköinen kuin se, mistä lähdettiin.

Mun ekan kirjani (Homma hanskassa) runko syntyi lähes yhdellä istumalla, jonka jälkeen siihen vain lisättiin täytetarinaa ja muotoiltiin tekstiä paremmin soljuvaksi. Pääjuoni ei muuttunut sillä matkalla lainkaan.

Joku Muun kohdalla on toisin.

Aivan ekassa mallissa Joku Muu puhui runomitalla ja auttoi yksinäisyydestä kärsivää, ökyrikasta pikkutyttöä löytämään yhteyden vanhempiinsa uudelleen.

Kustantamo kiinnostui hahmosta, ehdotti runoilun poistamista ja kysyi, haluaisinko muokata tarinaa enemmän päähahmon näkökulmasta kerrotuksi.

Tietysti halusin. Olin innoissani!

Toisessa versiossa oli enemmän seikkailua, mutta pääjuoni oli samankaltainen. Kustantamo ehdotti, että voisin pudottaa tytön pois ja kertoa koko tarinan pelkästään Joku Muun näkökulmasta.

Pidin aivoriihen itseni kanssa, käärin hihat ja ryhdyin hommiin. Kolmosen kirjoittamisessa meni muutamia viikkoja, sillä koko kertomus kääntyi lopulta aivan uusiksi. Otti hetken saada se käännetyksi omassa päässä uusille urille, ennen kuin sain mitään koneelle.

Käännös kannatti, sillä olin muutoksiin enemmän kuin tyytyväinen. Kolmosversiosta tykättiin myös kustantamossa, mutta sain vielä muutamia muutosehdotuksia, joita voisin halutessani kokeilla.

Ilman muuta halusin!

Nelosen kohdalla kustantamo ehdotti, että hahmo voisi olla jotain muuta, kuin menninkäinen. Uniikki joku. Lisäksi voisin halutessani muuttaa alun kerrontaa dynaamisemmaksi. Kääntelin ajatuksia ja olin jo hieman hämmentynyt kaikista muutoksista.

No.

Vitosmalliin muutin Joku Muun minorisukuun kuuluvaksi minituiseksi mutta se ei istunutkaan enää omaan suuhuni, eikä tarinan sivuhahmoihin. (Myös lapset laittoivat vastaan. He rakastavat laillani tuota menninkäistä, eivätkä osanneet enää ajatella sitä minään muuna).

Tämän version kirjoitin aika nopeasti, mutta en rehellisesti sanottuna ollut siihen ihan tyytyväinen painaessani lähetä-nappia. Tiemme kustantamon kanssa erosivat tähän versioon ja aloin muokata kirjaa omakustannetta varten.

Kun Joku Muu alkuvuodesta tulee luettavaksi, on käsissäsi sen seitsemäs versio. Niin pitkän matkan tuo pieni apuri on kulkenut saadakseen äänensä kuuluville.

Sen kunniaksi, että olemme kohta valmiin tuotteen äärellä, haluan julkaista pienen luvunpätkän tuosta ihan ekasta versiosta. (Huom! Tämä on viilaamaton malli ).

Joku Muu (eka versio)

”Toisella puolen maapalloa, osoitteessa Raharinne yksi, sijaitsi upea, suurikokoinen kartano. Se oli maalattu kauniin vaaleankeltaiseksi ja sen etuosaa reunustivat valkoiset, koristeelliset pylväät. Puutarhassa oli valtava pensaista tehty labyrintti, useita suihkulähteitä sekä tenniskenttä. 

Tuossa talossa asui kahdeksanvuotias Maiju vanhempiensa ja kymmenen palvelijan kanssa. Maiju oli tietämättään Joku Muun suurin asiakas. Tyttö ei nimittäin halunnut koskaan tehdä mitään itse. 

Maijulla oli kaikkea, mitä kahdeksanvuotias maailmassa voisi haluta. Silti hän ei ollut koskaan tyytyväinen. Tänä aamuna hän oli vielä tavallistakin tyytymättömämpi, sillä hän oli nähnyt unia, joista ei pitänyt. Siinä hän seisoi, keskellä suuren makuuhuoneen lattiaa ja polki kiukkuisena jalkaansa pörröiseen mattoon. 

-Haluan valittaa unistani johonkin! hän huusi palvelijalle. -Täytyy olla jokin taho, jonne tyhmät unet voi palauttaa! Ja paras mekkonikin on hukassa! Se punainen, jossa on kimaltava sydän! Minä haluan kouluun päälleni juuri sen! Muuten jään kotiin koko päiväksi!

Palvelija taputti Maijua rauhoittelevasti olkapäälle, mutta Maiju huitaisi naisen käden pois. 

-Mene jo, hän tiuskaisi. -Etsi se mekko ja lähetä sillä aikaa joku muu pakkaamaan reppuni. Ja muistakin, että tarvitsen tänään mukaani lenkkarit liikuntatunnille. Viime viikolla ne puuttuivat ja sain vuoksesi merkinnän unohduksesta. 

-Kyllä Maiju neiti, pelästyneen näköinen palvelija myönteli ja lähti toimittamaan mekkoasiaa. 

Kun palvelija riensi ulos ovesta, työntyi Joku Muu samalla huoneeseen sisään. Hän oli kuullut maailman tuulista Maijun kiukkuisen kutsun ja kiirehti oitis auttamaan. Neljä sekuntia myöhemmin Joku Muu seisoi jo huoneen nurkassa ja pakkasi kuumeisesti koulureppua. Hän selasi kämmentieturistaan Maijun lukujärjestystä, jotta laukku täyttyisi oikeilla kirjoilla. 

–Matematiikkaa ja äidinkieltä, sitten liikuntaa. 

Sisäpelikengät tähän väliin täytyy mahduttaa.

Vihko tästä ja penaali tuosta,

Nyt seuraavaan paikkaan mun pitää jo juosta.

Joku Muu nakkasi valmiin repun Maijun huoneen ovenpieleen ja ryntäsi ulos ovesta. Työlistassa oli vielä kahdeksankymmentätuhatta kohdetta jäljellä.

Muutamaa hetkeä myöhemmin Maiju katseli tyytyväisenä itseään huoneen suuresta seinäpeilistä. Palvelija oli etsinyt punaista mekkoa kaksikymmentä minuuttia, mutta se oli ollut joka sekunnin arvoista. Hän näytti upealta! Punaiset kiharat reunustivat ylimielisen hymyn peittämiä kasvoja, kun Maiju kääntyili aina vain uudelleen ympäri peilikuvaansa ihaillen. Tähän vielä ne tennarit, jotka oli koristettu pikkuisilla helmillä ja hän olisi valmis lähtemään. 

-Katriina! Maiju huusi ja kilisytti kaksin käsin seinällä roikkuvaa vanhanaikaista kutsukelloa. -Katriina! Etkö sinä kuule?

Palvelija juoksi hengästyneenä ovelle. 

-Niin neiti? palvelija kysyi huohotuksensa välissä. -Oliko joku hätänä neiti?

-Tiedätkö ne minun uusimmat, valkoiset tennarini? Maiju kysyi nenäänsä nyrpistäen. -Minulla ei ole aavistustakaan missä ne ovat. Ja kertoisitko minulle, miten on mahdollista, että kaikki vaatteeni ovat tänään hukassa? On sinun tehtäväsi huolehtia ne minulle valmiiksi aamua varten. Jos et osaa työtäsi, ottaa perunankuorija-Riina varmasti ilolla paikkasi. 

-Kyllä neiti, palvelija niiasi. -Pyydän anteeksi neiti. Menen heti etsimään kenkiänne neiti. 

-Seis! huusi Maiju ennen kuin ovi läimähti palvelijan perässä kiinni. -Lähetä joku muu kantamaan puolestasi reppuni alas ja ilmoita kuljettajalle, että olen valmis puoli yhdeksältä. Nyt menen syömään aamiaiseni. 

Kun Maiju asteli rauhassa portaita alas aamupalalle, kiiruhti Joku Muu kaiteen varjoissa vastakkaiseen suuntaan. Taas häntä tarvittiin täällä. Hän haki Maijun repun ovensuulta ja alkoi raahata sitä alas. Vaivalloisesti, askelman kerrallaan Joku Muu tipautti painavaa laukkua alaspäin. 

-Ei tyttö tää paljon vaivaa nää,

kun aina toisia käskyttää, hän jupisi itsekseen. 

–Etsi tätä, hae tuolta,

säästele ei vastapuolta.

Rumasti puhuu ja komentaa,

silti kunnioitusta odottaa.

Joku Muu kieräytti laukkua viimeisen kiepin ja sai sen lopulta perille portaiden juurelle. Ulko-ovea kohti kulkiessaan, hän kurkisti upeaan ruokasaliin, jossa Maiju komenteli juuri itselleen tuoretta appelsiinimehua.

Joku Muu pyöritti päätään ja kuiskasi hallissa makaavalle koiralle,

–Tytöllä tuolla on vähän kaikkea,

vaan rahalla ei voi ostaa onnea.

Kun joskus jotain itse tehdä saa,

sillä suurimman onnen voi saavuttaa.

Kas laiskana päivät, kun makaa,

vain käskyjä muille jakaa,

jää välistä kokemus aito,

että riittää itsellä elämään taito.

Joku Muu kiipesi ruokasalin sivupöydälle ja nappasi itselleen palan omenaa. Hän kastoi sen lasisessa kulhossa olevaan mansikkahilloon ja haukkasi herkun kerralla suuhunsa. Tällainen elämä oli kieltämättä upeaa. Suuri kartano. Paljon palvelusväkeä. Valtava pihamaa ja oma huvipuisto. Sekä herkullista ruokaa kukkuramitoin. 

Mutta toisaalta. Kuka jaksaisi tylsistymättä olla aina toisten palveltavana? Aamusta iltaan? Pyöriä karusellissa joka viikko? Ei, ei, ei. Lomaan se kuului. Hemmotteluhetkiin. Ei tavalliseen elämään. Joku Muu liukui lattialle pöydänjalkaa pitkin, hyppeli iloisesti ovelle ja riensi uusiin tehtäviin.”

Ihanaa viikonloppua joka tupaan!

Halaten, Erja