Oletteko te onnistuneet pimittämään läheisiltä heidän merkkipäivälahjansa tai pitkään suunnitellut yllätykset ihan sinne h-hetkeen saakka?
Ai olette.
Onnittelut! Sitten teette jotain, minkä itse olen missannut joka kerta. Ainakin, mitä tulee mieheeni ja hänen lahjavainuunsa (josta tullissa työskentelevä koirakin olisi kateellinen).
Kun oltiin nuoria ja muutettu vasta yhteen, päätin yllättää mieheni oikein kunnolla ja ostin hänelle synttärilahjaksi kännykän. Ne olivat siihen aikaan suht uusi juttu ja aivan järkyttävän kokoisiakin. Kotiin tullessani onnistuin piilottamaan lahjan vaatekaappiini, mutta kuitin jätin lompakkoon. (Miten hän sen sieltä voisi löytää).
Mieheni ei ikinä ollut tarvinnut mun laukusta mitään. Siis todella. I-KI-NÄ. Mutta kuin kohtalon oikusta päivää ennen synttäreitään, hän sai jonkin hemmetinmoisen etiäisen, joka johdatti hänet laukulleni etsimään jotain tuiki tärkeää . Ja samalla suorastaan työnsi kuitin hänen käteensä.
-Mitä? Ootko sä ostanut kännykän? hän kysyi riemastuneena.
Että mua otti päähän.
Kun seitsemän vuotta sitten järkkäsin miehelleni nelikymppisiä, pidin ensin varjojuhlat. Tavalliset synttärit joilla johdettiin päivänsankaria harhaan. Hän kun osasi odottaa, että kymppejä juhlittaisiin jotenkin.
Selän takana kuitenkin viesteilin meidän ystävien kanssa ja kokosin porukkaa yllätysjuhliin pari viikkoa myöhempään ajankohtaan. Ajatuksena oli mennä hotelliin yöksi ja käydä siitä illan aikana ravintolassa syömässä sekä katsomassa stand uppia Tampere-talolla.
Well.
Mulla oli maailman vanhin luuri käytössä, jolla pystyi vain soittamaan ja lähettämään pelkkiä tekstiviestejä. (Ei emojeita. Ei kuvia. Ajatelkaa! Järkyttävää), joten pystyin facettamaan vain tietokoneella meidän työhuoneessa. Siellä sitten yhtenä iltana istuin (muka tekemässä omia postauksia) ja varasin väliaikatarjoiluita Tampere-taloon. Sain homman hoidettua ja lähdin käymään keittiössä. Mieheni oli mennyt sillä aikaa koneelle.
Kuulkaa kuinka alkoi kylmää hikeä pukkaamaan, kun huomasin palatessani, että mun juhlamuistilistani makasi siellä. Pöydällä. Mieheni vasemmalla puolella. Miten olin saattanut unohtaa sen siihen?!
Kävin äkkiä korjaamassa paperin talteen. Kysyin kautta rantain, oliko mieheni lukenut sitä. Hän kielsi. Lapussa oli jokaisen osallistujan nimi, tarjoilut sekä päivämäärä. Päivämäärä, joka oli tuttu miehelleni vain siitä, että lapset olivat menossa hoitoon sinä päivänä, jotta me pääsisimme Tampereelle ”kaksin” illanviettoon.
Bileet tulivat ja menivät. Kun me ajeltiin seuraavana aamuna kotiin, olin niin tyhmäidioottipässi, että menin kujertamaan maailman typerimmän kysymyksen ”Osasitko odottaa tällaisia juhlia?”
Mieheni vilkaisi minuun pari kertaa, hymyili ja vastasi sitten myöntävästi. Minä siihen, että mitämitämitä? Mistä ihmeestä, kun oon salannut kaiken niin tarkkaan.
Se oli ollut kuulemma se juukelin paperi. Jonka hän kielsi nähneensä. Mutta oli lukenut alusta loppuun. Jos jotain hyvää etsitään, niin siihen saakka hän ei ollut osannut epäillä mitään. Joten hyvä minä! Well done! Nice job again!
Pari päivää sitten avasin laatikkoa, jossa oli tilaamiani joululahjoja.
Ollaan mieheni kanssa sovittu vuosittain, ettei hankita toisillemme mitään jouluksi. Tällä kertaa söin sanani, sillä löysin netistä jutun josta hän todella tykkää ja joka tulee varmasti käyttöön.
Olen kaikki vuodet availlut tilaamani paketit itsekseni. Jostain sattuman oikusta mieheni halusi juuri tällä kertaa tulla avukseni, kun sattui samassa huoneessa olemaan.
Nostelin siinä laatikosta tavaran toisensa jälkeen ja annoin hänelle siirrettäväksi sivupöydälle. Lopuksi laatikon pohjalla oli enää pikkuinen rasia. Väärinpäin. Nostin sen korkealle ilmaan ja käänsin vielä häneen päin samalla, kun höpötin mikä kumma se mahtaa olla.
Jep.
Nyt hän tietää jo valmiiksi sen ainokaisenkin lahjan, jonka hänelle tänä jouluna annan.
Voin olla tyytyväinen itseeni. Tehtävä suoritettu.
Halaten, Emppu
IG Sydänmuruja-blogi